Keräämme evakkolasten tunnekokemuksia. Alla Vieno Myllylän
kertomus.
SOTAMURKKU
Talvisodan
alkaessa olin 11-vuotias ja Jatkosodan päättyessä kuudentoista.
Olin siis varsinainen sota-ajan murkku. Ei siihen aikaan murrosiästä
paljoa puhuttu, saati että olisi ollut omaa kulttuuria senikäisille.
Lapsi oli lapsi, kunnes oli käynyt rippikoulun.
Mutta ei
se ollut huoletonta lapsuutta, se sota-aika, ei varsinkaan maalaistalon
lapselle. Kun miehet olivat sodassa, lapset joutuivat tekemään
raskasta työtä pelloilla ja navetassa: seivästämään
heinää, sitomaan lyhteitä, puimaan viljaa puimakoneella
ja riihessä, lypsämään lehmiä. Maatalouden
koneellistamisaste oli silloin vielä melko alhainen.
Kotini
oli Sortavalan maalaiskunnassa. Talvisodan aikana tykkien jyske kantautui
yötä päivää Laatokan koillispuolelta, ja pommikoneet
lensivät ylitsemme lähes päivittäin pommittamaan
kaupunkia, jonne oli matkaa linnuntietä seitsemän kilometriä.
Vanhin veljeni – 20-vuotias – oli lähtenyt vapaaehtoisena
rintamalle. Isäkin, joka oli jo lähes 44-vuotias, joutui lähtemään
helmikuun lopulla Karjalankannasta puolustamaan.
Kun Talvisota
päättyi 13. maaliskuuta, me olimme vielä kotona. Rauhanehdoissa
kotiseutuni luovutettiin Neuvostoliitolle. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta.
Se hyvä puoli meidän lähdössämme oli, ettei
meidän tarvinnut pelätä pommituksia, kun kuljimme kohti
Savonlinnaa silmänkantamattoman pitkänä kolonnana, lehmät
ajajineen, hevoset tavarakuormineen, ihmiset rekikyydillä, potkukelkoilla
tai jalkaisin, kuka mitenkin.
Äitini
matkusti neljän nuorimmaisen kanssa kirkkoreessä. Sitä
veti raisu kolmivuotias ori. Ohjaksissa oli 17-vuotias veljeni. Tavarakuormaa
veti ruunahevonen. Sen ohjaksissa oli 13-vuotias veljeni. Minä
kuljin tavarakuorman päällä tai reen kannoilla tai tyttökaverini
kanssa yhteisellä potkukelkalla. Välillä ajoin lehmiä,
niin kuin 15- ja 19-vuotiaat siskonikin. Lehmät eivät jaksaneet
kävellä kovinkaan pitkälle. Ne täytyi teurastaa,
etteivät olisi paleltuneet kuoliaiksi. Tievarret täyttyivätkin
kuolleista lehmistä. Viisi päivää kuljettuamme olimme
Savonlinnassa.
Jatkosodassa
kotiseutuni vallattiin takaisin, ja saimme palata kotiin kolmeksi vuodeksi.
Aluksihan se oli lähes onnellista aikaa. Vaikka oli sota, välillä
se oli melkein rauhalta tuntuvaa asemasotaa. Ja se, että saatiin
olla kotona, tuntui normaalimmalta ja enemmän rauhalta kuin evakossa
olo Pohjanmaalla välirauhan aikana. Se haittapuoli tällä
kotiinpaluulla oli, että minulta jäi oppikoulu käymättä.
Minunhan oli tarkoitus mennä syksyllä 1941 Oulaisten yhteiskoulun
toiselle luokalle. Sortavalassa eivät oppikoulut toimineet lukuvuonna
1941-42. Seuraavana vuonna en enää joutanut kouluun! Tämä
oli juuri sitä aikaa, kun meitä keskenkasvuisia pidettiin
’lapsityövoimana’. Isä oli kylläkin nyt kotona,
mutta kaksi veljeäni rintamalla. 15-vuotiaana hoidin jo itsenäisesti
maalaistalon emännän työt, kuusi lehmää, siat,
vasikat, lampaat. Kirnusin voit, leivoin leivät, pesin pyykit,
siivosin ja laitoin ruokaa. Äitini oli opettajana ja asui viikot
koululla pienimpien sisarusteni kanssa.
Kesäkuussa
1944 alkoi vihollisen suurhyökkäys. Suomalaiset perääntyivät.
Rintama lähestyi. Heinäkuussa tykkien jyske helisytti jo ikkunaruutuja.
Me vain nostelimme apilasta seipäille, vaikka olimme melko varmoja
siitä, etteivät meidän lehmät enää niitä
heiniä syö. Syyskuun alussa solmittiin aselepo. Rauhanehdoista
ei ollut vielä sovittu. Isä oli kuitenkin sitä mieltä,
että on parempi lähteä kuljettamaan lehmiä ennen
kuin tiet ruuhkautuvat. Minun oli lähdettävä siskoni
kanssa ajamaan lehmiä.
Tämä
jälkimmäinen evakkoon lähtö oli minulle vaikeampi
kuin se ensimmäinen. Silloinhan oli äiti ollut turvana. Sitä
paitsi 11-vuotiaalla on omat suojautumiskeinonsa: seikkailunhalu ja
uteliaisuus. Koko ajan tein havaintoja siitä, mitä ympärilläni
tapahtui. Heräsin todellisuuteen vasta sitten, kun tajusin, ettei
se ollutkaan mikään rengasmatka. Emme palanneetkaan enää
kotiin.
Toisella
kerralla tiesin lähtiessäni lopputuloksen. Nyt minulla oli
jo enemmän vastuutakin. Lehmät piti saada elävinä
Ylivieskaan, josta isä oli ostanut niittypalstan kesällä
1940. Pelkäsin sitäkin, miten tulen toimeen siskoni kanssa.
Hän oli neljä vuotta minua vanhempi. Varmaan tulisi tilanteita,
joissa hän purkaisi pahanolonsa minuun. Minulla oli siitä
kokemuksia.
Läksimme
kotoa syyskuun 6. päivänä. Saimme ottaa mukaamme hevosen
ja kärryt. Viiden lehmän ja kahden hiehon lisäksi meidän
piti ottaa mukaamme kahdeksan kappaletta kaksiviikkoisia sianporsaita.
Emakko aiottiin panna lihoiksi, ja porsaat piti ruokkia lehmänmaidolla.
Ruokapulan aikana ei tullut mieleenkään tappaa näitä
pikku porsaita.
Ensimmäinen
vastoinkäyminen odotti jo puolen kilometrin päässä.
Valtatie kuutonen ylitti siinä Saavainjoen. Lehmät eivät
uskaltaneet mennä sillalle. Olimme kytkeneet kellokkaan kärryn
perälautaan. Lehmä pani sorkat tanaan, ja perälauta irtosi.
Lehmät hajaantuivat pitkin jokivartta. Hiehot hyppäsivät
veteen ja uivat yli joen. Olin minä ennenkin juossut lehmien perässä.
Kerrankos ne olivat karanneet aitauksesta. En minä nytkään
sitä itkenyt. Itkin koko tätä elämän surkeutta.
Kaikki tuntui käyvän yli voimien. Näinkö meidän
pitää mennä Savonlinnaan asti? Saammeko sielläkään
lehmiä junaan? No, sisko oli tomerampi. Hän korjasi perälaudan
ja pani järjestykseen niin lehmät kuin minutkin.
Emme olleet
kulkeneet montakaan kilometriä, kun porsaat alkoivat huutaa nälkäänsä.
Lypsimme lehmistä maitoa ja kaadoimme sen paistinpannulle, mikä
onkin erinomainen pikkuporsaan syöttökaukaloksi. Tähän
asti porsaat olivat saaneet ruokansa imemällä. Meidän
oli opetettava ne syömään kaukalosta. Roikotimme niitä
takasorkista ja tökimme kärsää maitoastiaan. Oppivathan
ne. Nälkä opetti. Mutta aikaahan siinä meni, ennen kuin
kaikki kahdeksan oli opetettu.
Isä
oli neuvonut meille suorimman tien Uukuniemelle. Sulan kelin aikaan
saattaisimme käyttää kyläteitäkin. Kävi
kuitenkin niin, että tienristeyksessä seisoi kaksi sotapoliisia
konepistooleineen. Evakot saivat käyttää vain tarkoin
määrättyjä reittejä. Syykin selvisi seuraavana
päivänä. Reitin varrelle oli järjestetty majoitus-
ja muonituspaikkoja sekä ihmisille että eläimille. Kaikkien
viivytysten ja mutkien jälkeen olimme iltahämärissä
vasta kymmenen kilometrin päässä kotoa.
Toisena
päivänä kuljimme viisitoista kilometriä. Ja kun
lehmät lakkasivat tormailemasta, ne jaksoivat kulkea jopa 25 kilometriä
päivässä. Toinen meistä ajoi hevosta ja toinen lehmiä.
Välillä vaihdoimme tehtäviä. Siskoni kantapäät
lyöttyivät verille. Sade liotti hänen paperikangaspäälliset
puukenkänsä hajalle. Siitä lähtien oli minun käveltävä
lehmien perässä. Olin iltaisin niin väsynyt, että
sammahdin heti, kun pääsimme majapaikkaan. Onneksi sinne oli
värvätty karjalle hoitajia ja lypsäjiä.
Uukuniemellä
yhytimme lumivaaralaiset lehmälaumoineen. Saimme kuulla, että
heidät oli määrätty menemään Ylivieskaan.
Sehän sopi meille. Panimme lehmämme samaan laumaan ja saimme
itsekin matkaseuraa. Meidät ohjattiin Kesälahden Villalaan
ja sieltä Paasiveden rantaan Pahatsunlahden lastauspaikalle. Eläimet
lastattiin siellä proomuihin. Lehmiä oli useita satoja, kenties
tuhat. Meidän lehmät olivat hajallaan eri puolilla laumaa.
Halusimme saada ne kaikki samaan proomuun tai ainakin samaan kuljetukseen.
Huutelimme niitä nimeltä, ja ne tulivat luoksemme. Kun lastaus
lopetettiin, oli meidän Korvenkukka vielä maissa. Minulle
tuli hätä. Menin lastauspäällikön luo ja sanoin,
että Korvenkukkaa ei saa jättää. Lastauspäällikön
sydän heltyi. Korvenkukka päästettiin laivaan.
Lehmät
olivat proomuissa irrallaan, parisataa lehmää kussakin. Niitä
oli hankala lypsää. Tomera siskoni laskeutui kuitenkin proomun
pohjalle lehmien sekaan. Porsaat tarvitsivat maitoa. Ne olivat muuten
kasvaneet kovasti matkalla eivätkä enää mahtuneet
kunnolla kuljetuslaatikkoon, mikä oikeastaan oli perunanidätyslaatikko.
Kerran ne karkasivat laatikosta ja juoksivat pitkin proomun kantta.
Myimme osan niistä Leppävirralla. (Ostimme rahoilla kengät
itsellemme.) Yritimme juottaa lehmiä laskemalla vesisangon narulla
alas proomun pohjalle, mutta tungoksessa ne kaatoivat juoma-astian.
Olkipaalit, joita heitimme alas, tallautuivat eläinten jalkoihin
ja sotkeutuivat lantaan, vaikka ne oli tarkoitettu syötäväksi.
Voi lehmäparat, kyllä tekin ansaitsisitte muistopatsaan!
Lasti purettiin
Leppävirralla. Se on nopeasti sanottu, mutta käytännössä
työläs homma, niin kuin lastaaminenkin. Sitten taas kolme
päivää maantietä ja olimme Suonenjoella. Eläimet
lastattiin junaan Suonenjoen asemalla. Lehmille ja hevosille oli tehty
parret avovaunuihin. Nuori karja oli irrallaan korkealaitaisessa avovaunussa.
Me paimenet majoituimme umpinaiseen ’härkävaunuun’.
Juna oli
lähtövalmis. Miksei se lähtenyt? Joku kävi tiedustelemassa.
Saimme kuulla, että Neuvostoliitto oli sanellut rauhanehdot. Kotiseutu
oli menetetty toistamiseen. Saksalaisten joukot oli häädettävä
Pohjois-Suomesta. Pohjoiseen matkalla olevat sotilasjunat ohittivat
Suonenjoen. Vasta sitten pääsimme matkaan.
Asemille
oli varattu olkipaaleja, joilla ruokimme eläimet. Juomavettä
kannoimme sangolla höyryveturin säiliöstä. Matka
kävi hitaasti. Lisää sotilasjunia meni pohjoiseen. Jouduimme
väistämään niitä. Syyskuun 22. päivänä
tallustelin viimeistä taivalta, sateen liottamaa soratietä
Ylivieskan asemalta kohti niittypalstaamme. Lohduton oli syksyinen taivas.
Lohduttomampi paimenen mieli. Ainoa onnellinen taisi olla Korvenkukka.
Sehän oli ostettu Ylivieskasta - ja pääsi takaisin kotiseudulleen!
Vieno Myllylä
