Ajankohtaista
Arkisto
Yhteystiedot
Toiminta
Artikkeleita
Kokemuksia
Linkkejä
Jäsenhakemus
Evakkovaellus
Tallenna
tunnemuistot

Tapahtumat
Etusivulle

The Society for Children Displaced by War


Keräämme evakkolasten tunnekokemuksia. Alla Vieno Myllylän kertomus.

SOTAMURKKU

Talvisodan alkaessa olin 11-vuotias ja Jatkosodan päättyessä kuudentoista. Olin siis varsinainen sota-ajan murkku. Ei siihen aikaan murrosiästä paljoa puhuttu, saati että olisi ollut omaa kulttuuria senikäisille. Lapsi oli lapsi, kunnes oli käynyt rippikoulun.

Mutta ei se ollut huoletonta lapsuutta, se sota-aika, ei varsinkaan maalaistalon lapselle. Kun miehet olivat sodassa, lapset joutuivat tekemään raskasta työtä pelloilla ja navetassa: seivästämään heinää, sitomaan lyhteitä, puimaan viljaa puimakoneella ja riihessä, lypsämään lehmiä. Maatalouden koneellistamisaste oli silloin vielä melko alhainen.

Kotini oli Sortavalan maalaiskunnassa. Talvisodan aikana tykkien jyske kantautui yötä päivää Laatokan koillispuolelta, ja pommikoneet lensivät ylitsemme lähes päivittäin pommittamaan kaupunkia, jonne oli matkaa linnuntietä seitsemän kilometriä. Vanhin veljeni – 20-vuotias – oli lähtenyt vapaaehtoisena rintamalle. Isäkin, joka oli jo lähes 44-vuotias, joutui lähtemään helmikuun lopulla Karjalankannasta puolustamaan.

Kun Talvisota päättyi 13. maaliskuuta, me olimme vielä kotona. Rauhanehdoissa kotiseutuni luovutettiin Neuvostoliitolle. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta. Se hyvä puoli meidän lähdössämme oli, ettei meidän tarvinnut pelätä pommituksia, kun kuljimme kohti Savonlinnaa silmänkantamattoman pitkänä kolonnana, lehmät ajajineen, hevoset tavarakuormineen, ihmiset rekikyydillä, potkukelkoilla tai jalkaisin, kuka mitenkin.

Äitini matkusti neljän nuorimmaisen kanssa kirkkoreessä. Sitä veti raisu kolmivuotias ori. Ohjaksissa oli 17-vuotias veljeni. Tavarakuormaa veti ruunahevonen. Sen ohjaksissa oli 13-vuotias veljeni. Minä kuljin tavarakuorman päällä tai reen kannoilla tai tyttökaverini kanssa yhteisellä potkukelkalla. Välillä ajoin lehmiä, niin kuin 15- ja 19-vuotiaat siskonikin. Lehmät eivät jaksaneet kävellä kovinkaan pitkälle. Ne täytyi teurastaa, etteivät olisi paleltuneet kuoliaiksi. Tievarret täyttyivätkin kuolleista lehmistä. Viisi päivää kuljettuamme olimme Savonlinnassa.

Jatkosodassa kotiseutuni vallattiin takaisin, ja saimme palata kotiin kolmeksi vuodeksi. Aluksihan se oli lähes onnellista aikaa. Vaikka oli sota, välillä se oli melkein rauhalta tuntuvaa asemasotaa. Ja se, että saatiin olla kotona, tuntui normaalimmalta ja enemmän rauhalta kuin evakossa olo Pohjanmaalla välirauhan aikana. Se haittapuoli tällä kotiinpaluulla oli, että minulta jäi oppikoulu käymättä. Minunhan oli tarkoitus mennä syksyllä 1941 Oulaisten yhteiskoulun toiselle luokalle. Sortavalassa eivät oppikoulut toimineet lukuvuonna 1941-42. Seuraavana vuonna en enää joutanut kouluun! Tämä oli juuri sitä aikaa, kun meitä keskenkasvuisia pidettiin ’lapsityövoimana’. Isä oli kylläkin nyt kotona, mutta kaksi veljeäni rintamalla. 15-vuotiaana hoidin jo itsenäisesti maalaistalon emännän työt, kuusi lehmää, siat, vasikat, lampaat. Kirnusin voit, leivoin leivät, pesin pyykit, siivosin ja laitoin ruokaa. Äitini oli opettajana ja asui viikot koululla pienimpien sisarusteni kanssa.

Kesäkuussa 1944 alkoi vihollisen suurhyökkäys. Suomalaiset perääntyivät. Rintama lähestyi. Heinäkuussa tykkien jyske helisytti jo ikkunaruutuja. Me vain nostelimme apilasta seipäille, vaikka olimme melko varmoja siitä, etteivät meidän lehmät enää niitä heiniä syö. Syyskuun alussa solmittiin aselepo. Rauhanehdoista ei ollut vielä sovittu. Isä oli kuitenkin sitä mieltä, että on parempi lähteä kuljettamaan lehmiä ennen kuin tiet ruuhkautuvat. Minun oli lähdettävä siskoni kanssa ajamaan lehmiä.

Tämä jälkimmäinen evakkoon lähtö oli minulle vaikeampi kuin se ensimmäinen. Silloinhan oli äiti ollut turvana. Sitä paitsi 11-vuotiaalla on omat suojautumiskeinonsa: seikkailunhalu ja uteliaisuus. Koko ajan tein havaintoja siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Heräsin todellisuuteen vasta sitten, kun tajusin, ettei se ollutkaan mikään rengasmatka. Emme palanneetkaan enää kotiin.

Toisella kerralla tiesin lähtiessäni lopputuloksen. Nyt minulla oli jo enemmän vastuutakin. Lehmät piti saada elävinä Ylivieskaan, josta isä oli ostanut niittypalstan kesällä 1940. Pelkäsin sitäkin, miten tulen toimeen siskoni kanssa. Hän oli neljä vuotta minua vanhempi. Varmaan tulisi tilanteita, joissa hän purkaisi pahanolonsa minuun. Minulla oli siitä kokemuksia.

Läksimme kotoa syyskuun 6. päivänä. Saimme ottaa mukaamme hevosen ja kärryt. Viiden lehmän ja kahden hiehon lisäksi meidän piti ottaa mukaamme kahdeksan kappaletta kaksiviikkoisia sianporsaita. Emakko aiottiin panna lihoiksi, ja porsaat piti ruokkia lehmänmaidolla. Ruokapulan aikana ei tullut mieleenkään tappaa näitä pikku porsaita.

Ensimmäinen vastoinkäyminen odotti jo puolen kilometrin päässä. Valtatie kuutonen ylitti siinä Saavainjoen. Lehmät eivät uskaltaneet mennä sillalle. Olimme kytkeneet kellokkaan kärryn perälautaan. Lehmä pani sorkat tanaan, ja perälauta irtosi. Lehmät hajaantuivat pitkin jokivartta. Hiehot hyppäsivät veteen ja uivat yli joen. Olin minä ennenkin juossut lehmien perässä. Kerrankos ne olivat karanneet aitauksesta. En minä nytkään sitä itkenyt. Itkin koko tätä elämän surkeutta. Kaikki tuntui käyvän yli voimien. Näinkö meidän pitää mennä Savonlinnaan asti? Saammeko sielläkään lehmiä junaan? No, sisko oli tomerampi. Hän korjasi perälaudan ja pani järjestykseen niin lehmät kuin minutkin.

Emme olleet kulkeneet montakaan kilometriä, kun porsaat alkoivat huutaa nälkäänsä. Lypsimme lehmistä maitoa ja kaadoimme sen paistinpannulle, mikä onkin erinomainen pikkuporsaan syöttökaukaloksi. Tähän asti porsaat olivat saaneet ruokansa imemällä. Meidän oli opetettava ne syömään kaukalosta. Roikotimme niitä takasorkista ja tökimme kärsää maitoastiaan. Oppivathan ne. Nälkä opetti. Mutta aikaahan siinä meni, ennen kuin kaikki kahdeksan oli opetettu.

Isä oli neuvonut meille suorimman tien Uukuniemelle. Sulan kelin aikaan saattaisimme käyttää kyläteitäkin. Kävi kuitenkin niin, että tienristeyksessä seisoi kaksi sotapoliisia konepistooleineen. Evakot saivat käyttää vain tarkoin määrättyjä reittejä. Syykin selvisi seuraavana päivänä. Reitin varrelle oli järjestetty majoitus- ja muonituspaikkoja sekä ihmisille että eläimille. Kaikkien viivytysten ja mutkien jälkeen olimme iltahämärissä vasta kymmenen kilometrin päässä kotoa.

Toisena päivänä kuljimme viisitoista kilometriä. Ja kun lehmät lakkasivat tormailemasta, ne jaksoivat kulkea jopa 25 kilometriä päivässä. Toinen meistä ajoi hevosta ja toinen lehmiä. Välillä vaihdoimme tehtäviä. Siskoni kantapäät lyöttyivät verille. Sade liotti hänen paperikangaspäälliset puukenkänsä hajalle. Siitä lähtien oli minun käveltävä lehmien perässä. Olin iltaisin niin väsynyt, että sammahdin heti, kun pääsimme majapaikkaan. Onneksi sinne oli värvätty karjalle hoitajia ja lypsäjiä.

Uukuniemellä yhytimme lumivaaralaiset lehmälaumoineen. Saimme kuulla, että heidät oli määrätty menemään Ylivieskaan. Sehän sopi meille. Panimme lehmämme samaan laumaan ja saimme itsekin matkaseuraa. Meidät ohjattiin Kesälahden Villalaan ja sieltä Paasiveden rantaan Pahatsunlahden lastauspaikalle. Eläimet lastattiin siellä proomuihin. Lehmiä oli useita satoja, kenties tuhat. Meidän lehmät olivat hajallaan eri puolilla laumaa. Halusimme saada ne kaikki samaan proomuun tai ainakin samaan kuljetukseen. Huutelimme niitä nimeltä, ja ne tulivat luoksemme. Kun lastaus lopetettiin, oli meidän Korvenkukka vielä maissa. Minulle tuli hätä. Menin lastauspäällikön luo ja sanoin, että Korvenkukkaa ei saa jättää. Lastauspäällikön sydän heltyi. Korvenkukka päästettiin laivaan.

Lehmät olivat proomuissa irrallaan, parisataa lehmää kussakin. Niitä oli hankala lypsää. Tomera siskoni laskeutui kuitenkin proomun pohjalle lehmien sekaan. Porsaat tarvitsivat maitoa. Ne olivat muuten kasvaneet kovasti matkalla eivätkä enää mahtuneet kunnolla kuljetuslaatikkoon, mikä oikeastaan oli perunanidätyslaatikko. Kerran ne karkasivat laatikosta ja juoksivat pitkin proomun kantta. Myimme osan niistä Leppävirralla. (Ostimme rahoilla kengät itsellemme.) Yritimme juottaa lehmiä laskemalla vesisangon narulla alas proomun pohjalle, mutta tungoksessa ne kaatoivat juoma-astian. Olkipaalit, joita heitimme alas, tallautuivat eläinten jalkoihin ja sotkeutuivat lantaan, vaikka ne oli tarkoitettu syötäväksi. Voi lehmäparat, kyllä tekin ansaitsisitte muistopatsaan!

Lasti purettiin Leppävirralla. Se on nopeasti sanottu, mutta käytännössä työläs homma, niin kuin lastaaminenkin. Sitten taas kolme päivää maantietä ja olimme Suonenjoella. Eläimet lastattiin junaan Suonenjoen asemalla. Lehmille ja hevosille oli tehty parret avovaunuihin. Nuori karja oli irrallaan korkealaitaisessa avovaunussa. Me paimenet majoituimme umpinaiseen ’härkävaunuun’.

Juna oli lähtövalmis. Miksei se lähtenyt? Joku kävi tiedustelemassa. Saimme kuulla, että Neuvostoliitto oli sanellut rauhanehdot. Kotiseutu oli menetetty toistamiseen. Saksalaisten joukot oli häädettävä Pohjois-Suomesta. Pohjoiseen matkalla olevat sotilasjunat ohittivat Suonenjoen. Vasta sitten pääsimme matkaan.

Asemille oli varattu olkipaaleja, joilla ruokimme eläimet. Juomavettä kannoimme sangolla höyryveturin säiliöstä. Matka kävi hitaasti. Lisää sotilasjunia meni pohjoiseen. Jouduimme väistämään niitä. Syyskuun 22. päivänä tallustelin viimeistä taivalta, sateen liottamaa soratietä Ylivieskan asemalta kohti niittypalstaamme. Lohduton oli syksyinen taivas. Lohduttomampi paimenen mieli. Ainoa onnellinen taisi olla Korvenkukka. Sehän oli ostettu Ylivieskasta - ja pääsi takaisin kotiseudulleen!

Vieno Myllylä