Ajankohtaista
Arkisto
Yhteystiedot
Toiminta
Artikkeleita
Kokemuksia
Linkkejä
Jäsenhakemus
Evakkovaellus
Tallenna
Tunnemuistot
Tapahtumat
Keski-Suomi

Etusivulle

Näyttely johdattaa Evakkovaelluksen tunnelmaan


Eini Hämäläinen jatkaa Evakkolasten puheenjohtajana 2013

Hienoja puheita ja lämmintä tunnelmaa
Presidentti Martti Ahtisaaren tervehdys

Eini Hämäläinen uudestaan Evakkolasten johtoon
Lauri Kosonen jatkaa Evakkolasten johdossa
Evakkolasten laulu
Sodan tunnevammat tuntuvat yhä

Iris Salorannan taide kertoo sodan aikaisista kokemuksista
Sodan kokeminen jätti jäljet
Lauri Kosonen jatkaa puheenjohtajana
Evakkotie ilmestynyt
Vaellusvideon ensi-ilta Virolahdella

Evakkojen yhteinen kohtalo korostuu Berliinin näyttelyssä

Evakkolasten päivillä purettiin tunnemuistoja

Lahden evakkolapset tekivät historiaa sarjakuvilla
Evakon kohtalo järkyttää aina

...................................................................................................................

 

 

VeikkoLapin sodan vaiheet ja asukkaiden kohtelu

Viime sotiemme loppuvaiheisiin kuulunut, Neuvostoliiton vaatimuksesta saksalaisia sotilaita vastaan käyty Lapin sota vuosina 1944 - 45 on monille yhä melko tuntematon. Se aiheutti koko Lapin alueen asukkaiden mittavan evakuoinnin pääasiassa Pohjanmaalle sekä Ruotsiin. Se myös vaikutti varsin painokkaasti koko Suomen myöhempään ulkopolitiikkaan nykypäiviin asti.
Lapin sodan suomalais- ja saksalaissotilaiden sekä Lapin siviiliväestön vaiheista on nyt ilmestynyt historian tosiasioihin perustuva, monipuolinen ja sujuvasti kirjoitettu, yli 400-sivuinen kirja "Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Lapin sodan monta historiaa". Otavan kustantaman kirjan ovat kirjoittaneet toimittaja, kirjailija Veikko Erkkilä ja filosofian tohtori, tietokirjailija ja kansainvälisen turvallisuuden asiantuntija Pekka Iivari. He ovat huolella paneutuneet sota-arkistoihin sekä myös henkilöhaastatteluista ja muista lähteistä keränneet tietoja kirjaa varten. Tuloksena on laaja ja seikkaperäinen kuvaus sota-ajasta sekä silloisten tapahtumien vaikutuksista aina nykypäiviin asti.
Lue Lauri Kososen esittely kirjasta täältä

 

Syysseminaari kutsuu Muurlaan

Kirjailija Imbi Paju kertoo virolaisten sotakokemuksien vaikutuksista tämänvuotisessa perinteisessä Evakkolasten syysseminaarissa, joka järjestetään lauantaina 14.11. Muurlan Opistolla Salossa yhteistyössä Someron Karjalaseuran kanssa.

Monipuolisessa ohjelmassa on lukuisia puheenvuoroja. Lauri Kosonen kertoo evakkolasten matkoista kotiseudulle, Lena Selén ja Berndt Gottberg tuovat terveiset tämän vuoden Evakkovaellukselta, joka järjestettiin Porkkalan tunnelmissa Siuntiossa.

Toimittaja Jaakko Salonoja muistelee ja kertoo omista evakkokokemuksistaan. Urjalan Karjalaseuran puheenjohtaja Eija Järvinen kutsuu omassa puheenvuorossa ensi vuoden Evakkovaellukselle, joka pidetään Urjalassa lauantaina 9.7.2016.
Ohjelmassa on myös musiikkia ja Eeva Härön runoesitys Pielisen balladi.

Osanottomaksu 20 euroa sisältää kaksi kahvia ja lounaan. Ilmoittautuminen 9.11. mennessä. Tilaisuus alkaa kello 9 ja päättyy kello 15 jälkeen. Tarkempi ohjelma tästä.
Ilmoittautuminen nella.nyqvist@muurlanopisto.fi tai 044 758 1506. Ajo-ohje opistolle www.muurlanopisto.fi/yhteystiedot

Seminaarin ohjelma tässä

 

Itsetunnon monet vaiheet


Joku aika sitten kysyin ystävättäreltäni, ” Mitä virkka mnuull ny sitt enä o, ko mnää ole eläkkell, ei oll perhett eikk lapsi eikk lapselapsi? ”
Ystävättäreni, eläkkeellä oleva tuomari on perheellinen ja hänellä on lapsia ja lapsenlapsia. Hän vastasi,  että kaikilla ihmisillä on tehtävä loppuun asti, ystävät ja sukulaiset tarvitsevat sinua ja sinä itse, on sinun vuorosi nauttiakin elämästä. Totta on, joillekin asiakkailleni voin olla vieläkin hetken varaäiti, ystävät ja sukulaiset todella tarvitsevat. Vanhuusiälläkin on oma tehtävänsä ja mikä parasta, elämä tuntuu nyt parhaimmalta.
Lue psykologi ja psykotereupetti Pirjo Riitta Rintasen artikkeli kokonaan tästä pdf-tiedostona.

 

Uutta näkökulmaa evakoihin


Miten evakoiden asuttaminen ruotsinkielisille alueille oikein sujui? Asiasta on monenlaisia tulkintoja, mutta vähemmän tarkkaa tietoa. Sitä ovat nyt keränneet Lena Selén ja Berndt Gottberg kirjaan Muukalaisia omassa maassaan.
Kirjan on julkaissut Porkkalan Parenteesi ry, joka myös järjesti tämän vuoden Evakkovaelluksen Porkkalan evakuoinnin tunnelmissa. Kirja on kaksikielinen ja sitä täydentää lyhyt englanninkielinen tiivistelmä.

Muukalaisina

Lue tästä Anne Kuorsalon arvio kirjasta

 

On hyvä olla yhdessä omiensa kanssa
Evakkolasten yhdistyksen Karjalan matka suuntautui tänä vuonna Itä–Karjalaan, ensin Harluun, Sortavalaan sitten Suistamoon, Suojärvelle, Kollaalle, Näätäojalle, Äänislinnaan ja Kizhin saarelle, sieltä taas Äänislinnaan ja Ruskealaan.

Lue psykologi Pirjo Riitta Rintasen matkakuvaus kokonaan tästä linkistä.

 

Seisoimme kaikki evakkoäidin ympärillä


Mielen matka Evakkoäiti -patsaan paljastamisjuhlaan alkoi jo silloin, kun näin ilmoituksen tilaisuudesta.
Mielessäni mietin äitiä, joka lähti evakkomatkalle Ensosta niin nopeasti, että hernekeittokin jäi hellalle. Ensimmäisellä kerralla äiti lähti yksin odottaen sisartani, toisella kerralla sisareni oli jo nelivuotias.
Seisoimme kaikki siinä äidin ympärillä, sellainen oli tunnelma. Voisimme sanoa, äiti, tässä me nyt olemme lähelläsi. Patsas on lämmin, luonnollinen, toden tuntuinen, pieni tyttö äidin sylissä ja toinen, isompi poika helmoissa seisomassa äidin käsi olkapäällä. Patsas on yksi kauneimmista, mitä olen nähnyt, siinä evakkoäiti lapsineen on pääosassa, ei taiteilijan erikoisuuden tavoittelu.
Lue koko psykologi Pirjo Riitta Rintasen kuvaus Evakkoäidille omistetun patsaan paljastusjuhlasta.

Kunniajasenet

Evakkoäiti-muistomerkki. Evakkoäidin patsasta tutkailevat Evakkolapset ry:n kunniajäsenet Kaisu Rokka ja Anni Talsi, jotka toivat paljastusjuhlaan Evakkolapset ry:n kukkatervehdyksen.

 

Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka on nyt tutkittu

Luettuani evakkomatkakirjoituksia jo kohta kymmenen vuotta en edelleenkään kyllästy ihastelemaan sitä ilmaisun vivahteikkuutta, moninaisuutta ja koskettavuutta, jota tutkimusaineistoni ilmentää. Näin kirjoittaa Ulla Savolainen tuoreen väitöskirjansa esipuheessa.
Parempaa kiitosta evakkolapset tuskin voisivat saada, sillä Savolaisen on tutkinut juuri evakkolasten tekstejä ja selvityksestä syntynyt väitös on nimeltään ”Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka, Tutkimus evakkolapsuuden muistelukerronnan poetiikasta”. Lue Anne Kuorsalon arvio kokonaan tästä.

Eini Hämäläinen jatkaa Evakkolapset ry:n johdossa

Eini Hämäläinen Salosta jatkaa Evakkolapset ry:n puheenjohtajana. Hänet valittiin tehtävään yksimielisesti Jyväskylässä lauantaina 14.3. pidetyssä vuosikokouksessa.
Hallituksen varapuheenjohtajana jatkaa Lauri Kosonen Lappeenrannasta. Hallituksen kokoonpano pysyi muutenkin ennallaan. Siihen kuuluvat lisäksi Liisa Koistinen (Helsinki), Anne Kuorsalo (Helsinki), Lea Oksa (Tampere), Pirjo Riitta Rintanen (Helsinki) ja Raimo Vanninen (Helsinki). Hallituksen sihteeriksi kutsuttiin Riitta Suonpää Jyväskylästä.
Vuosikokous kutsui Evakkolapset ry:n kunniajäseniksi Kaisu Rokan ja Anni Talsin Virolahdelta. He olivat Virolahden Karjala-seuran avainhenkilöinä järjestämässä ensimmäistä Evakkovaellusta Virolahdella 2006. He ovat olleet keskeisesti mukana myös vuosina 2009 ja 2014 Virolahdella pidetyissä Evakkovaelluksissa. Kesän 2014 kahdeksas valtakunnallinen vaellustapahtuma oli vuoden 1944 evakkoon lähdölle omistettu muistovaellus. Lue kokousselostus tästä pdf-muodossa.

Kunnaijasenet

Uudet kunniajäsenet Anni Talsi ja Kaisu Rokka.

Kokous oli Viherlandiassa ja siellä kerrottiin kahdessa esityksessä kukista ja perinnekasveista. Alla ovat linkit, josta pääset katsomaan kuvia.

Kortelaisen esitys

Nostalgiakukat

 


**********************************************************************************

Lue juttu ja katso kuvat Evakkolasten kirkkopyhästä tästä.

osanottjia

**********************************************************************************

Evakkovaellus jalostaa muistot

Evakkovaelluksessa tärkeintä on tapahtuman kytkeytyminen osanottajien ja heidän yhteisöjensä identiteettiä rakentaviin peruskertomuksiin. Näin toteaa tutkija Maja Mikula, joka on kirjoittanut evakkovaelluksia analysoivan artikkelin tieteelliseen verkkolehteen Rethinking History, The Journal of Therory and Practice, suomennettuna, historiaa uudelleen ajateltuna, teoriaa ja käytäntöä.
Mikula työskentelee tällä hetkellä Nottingham Trent -yliopistossa Nottinghamissa Englannissa ja hän on osallistunut Someron Evakkovaellukselle 2012 ja Kangasalan vaellukselle 2013. Muista vaelluksista hän on saanut tietoa niistä tehdyistä tallenteista. Artikkelin nimi on Historical re-enactment: narrativity, affect and the sublime, historian elävöittäminen, kerronnallisuus, tunnetila ja ylevöitys.
Mikulan 21-sivuinen artikkeli esittelee ensin karjalaisten evakuoinnin vaiheet. Tutkijan mukaan historiaa eläväksi tekevät tapahtumat ovat yleistyneet ja tulleet suosituiksi. Hän kytkee tämän menneisyyttä uudella tavalla tarkkailevan suuntaukseen ylipäänsä muuttuneeseen asenteeseen perinteiseen historian tutkimukseen ja näkemykseen historiallisesta "totuudesta".

Historiaa elävöittävät tapahtumat Mikula jakaa kahteen ryhmään: toiset liittyvät harrastuksiin ja ovat vapaa-ajan viettotapoja, mutta osassa kysymys on menneisyyden tapahtuman kunnioittamisesta, jolloin edistetään kansalaisena olemiseen liittyviä arvoja ja käyttäytymistapoja Evakkovaellus kuuluu syvempiä tavoitteita ajavien tapahtumien joukkoon ja siinä yhdistetään traumaterapiaa, teatteriesitystä samoin kuin erilaisia rituaaleja.

Vastaavanlainen tapahtuma on Mikulan mukaan Kindertransportin, lasten kuljetuksen, elävöittäminen. Siinä noin 10 000 juutalaislasta kuljetettiin turvaan Englantiin ja vuonna 2009 tapahtumaa muistettiin neljän päivän junamatkalla Prahasta Lontooseen. Siihen osallistui 22 edelleen elossa ollutta matkan tehnyttä ja kaikkien mukana olleiden omaisia.

Mikula toteaa, miten niin evakoiden kuin näiden juutalaislasten kohdalla kyse on ollut kodin menetyksestä, matkasta kohti tuntematonta, saapumisesta päämäärään ja ensi kosketuksista uuteen ympäristöön.
Artikkelissa selostetaan lyhyesti sotien vaiheet ja mainitaan, kuinka evakoista vaiettiin julkisuudessa kylmän sodan aikana, mutta tarinoita kerrottiin perheissä ja yhteisöissä. Samalla Mikula toteaa, ettei evakon identiteettiä kuitenkaan voitu unohtaa vaan traumaattinen kokemus liittyi osaksi omaa identiteettiä. Evakkovaellusta havainnollistavat artikkeliin liitetyt kuvat.
Varsinaisessa analyysissa Mikula katsoo, että vaellus toimii useilla merkitystasoilla: se koskettaa henkilöä ja perhettä mutta samalla myös kansaa ja kansallista tasoa ja lisäksi sillä on vielä yleinen ja universaali ulottuvuus. Mikula mainitsee sisun ja solidaarisuuden osana karjalaisten kansallista eetosta.
Toisin kuin harrastuksellisissa tapahtumissa historiallinen todenmukaisuus ei ole vaelluksella Mikulan mielestä tärkeintä, vaikka sota-ajan vaatetus, maisema, muistoesineet ja eläimet luovatkin autenttista tunnelmaa. Ne virittävät kokemusta, joka vastaa todellisuudessa koettua ja oleellista on juuri se, miten vaelluksilla voidaan eläytyä perheen ja suvun tasolla identiteetille tärkeisiin evakkomatkojen kokemuksiin.
Esimerkkinä Mikula mainitsee nuoren naisen, joka Somerolla käveli paljain jaloin vaellusreitin vauvaansa kantaen. Samalla tulivat eläväksi lukuisat evakkomatkoista kerrotut tarinat. Lisäksi kävelijä koki fyysistä rasitusta ellei suorastaan tuskaa. Johtopäätöksissä Mikula katsoo, että Evakkovaelluksella karjalaisten kokemukset ovat yleinen pohja, jolle osanottajien tapahtumassa saama ja siinä mukana olevien eri tekijöiden virittämä kokemus heijastuu. Kun perusjuoni koetaan yhdessä ja fyysisesti joukossa, joka muovautuu yhteisöksi, se tuottaa muistoista jalostavan kokemuksen.

Tämä haastaa perinteiset historiaan liittyvät käsitteet objektiivisuudesta ja etäisyydestä samoin kuin historian kirjoituksen erityisestä tuottajasta. Vaelluksella osanottajat saavat kosketuksen toisiinsa ja siitä syntyy pohja yhteiselle identiteetin rakentamiselle. Mikula vertaa siihen, kuinka romaanit tarjosivat 1800-luvulla keinon esittää modernia kuvitteellista yhteiskuntaa. Hänestä evakkovaelluksen suosio ja menestys kertoo siitä, että historiallisen tapahtuman uudelleen rakentaminen voi hoitaa vastaavan esittävän funktion jälkimoderneille yhteiskunnille, joita ovat traumatisoineet evakkous ja nopea sosiaalinen muutos.

Anne Kuorsalo

***********************************************************************

Näin Sveitsissä kerrottiin jatkosodasta

Miltä sotaan joutunut ja siitä selvinnyt Suomi näytti ulkopuolisin silmin 1940-luvulla? Siihen on tarjolla kiinnostava vastaus professori Seikko Eskolan kirjassa, Demokratia diktaattorien varjossa, Suomen vaikea 1940-luku eurooppalaisin silmin.

Historiakirjojen lisäksi evakkolapset tuntevat sodan omista kokemuksistaan ja perheen sekä suvun kertomuksista. Nyt tätä näkökulmaa voi täydentää lukemalla, millaisen kuvan tapahtumista välitti yksi maailman parhaita lehtiä, Sveitsissä ilmestyvä saksankielinen Neue Zürcher Zeitung. Lehden Suomen kirjeenvaihtajana toimi sotavuosina tohtori Max Mehlem, jonka vaimo oli suomenruotsalainen. Lue Anne Kuorsalon tuore arvio kirjasta tästä.
_____________________________________________________________

Evakkolasten kokemukset tarpeen tuntea ja muistaa

Yli satatuhatta suomalaista lasta joutui evakkotielle 75 vuotta sitten Talvisodan alkaessa 30.11. 1939. Vieläkään ei evakkolasten tarkkaa määrää tiedetä, mutta pelkästään Karjalan evakkolapsia arvellaan olleen tuolloin noin 125 000.
Meitä oli kuusi lasta, joista nuorinta äiti kantoi sylissään ja lähdimme pimeään pakkasyöhön joulukuun alussa Äyräpään Pölläkkälästä. Matkaa lossille oli kävellen kolme, neljä kilometriä ja vihollisen lentokoneiden pelossa matka piti tehdä yöllä. Näin muistelee lähtöä vuona 1939 jo edesmeenyt Eero Paavilainen kirjassa Evakkolapset.

Olisiko vihdoin aika antaa evakkolapsille ääni myös koulujen historian opetuksesssa, jossa sodan siviileille aiheuttamat aineelliset ja henkiset vahingot nykyisin ohitetaan jokseenkin kokonaan.
Seuraavat lainaukset kertovat karusti tästä unohduksesta:

Karjalaiset saatiin asutettua vuoteen 1948 mennessä. He raivasivat uusia pientiloja. Ratkaisu paikkasi aluemenetysten jättämiä aukkoja Suomen viljantuotannossa.

Lainaus on kirjasta ABI historia, mutta siinä ei edes mainita Petsamon eikä Sallan evakoita. Eikö heitä ole olemassakaan Suomen historiassa? Onko se heidän mitätöintiään ja vähättelyään vai pelkästään kirjan tekijöiden tietämättömyyttä?

Ihmisen tiet, Suomen historian käännekohtia kuittaa evakot oikeastaan pelkällä asutustoiminnalla. Lisäksi todetaan, miten toimintaa pidettiin alkuaan suurena menestyksenä mutta pian pulmaksi alettiin nähdä tilojen pienuus. Varsinainen ydinlause evakoista on kuitenkin kirjan toteamus, miten siirtolaisten asutus oli raskaampi rasite kuin sotakorvaukset.

Mitä evakoiden ja heidän jälkeläistensä pitäisi ajatella tästä arviosta? Kotiseutunsa menettäneiden suomalaisten asutus oli raskaampi rasite kuin sotakorvaukset? Olisiko evakot kirjoittajien mielestä pitänyt jättää oman onnensa nojaan tai peräti Neuvostoliiton armoille vai pitäisikö tulkita historiaa niin, että asuttamalla evakot luotiin pohjaa hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen, kun ketään ei jätetty yksin vaan kannettiin yhteisesti vastuuta kotiseutunsa menettäneistä.

Muutosten Maailma 4, Suomen historian käännekohtia toteaa, miten yhteensä liki 420 000 siirtoväkeen kuuluvalle oli löydettävä uusi koti. Toisessa yhteydessä mainitaan, miten sodasta toipuvan maan taloutta rasitti myös siirtoväen asuttaminen. Mitä tuumivat evakot ja heidän jälkeläisenä tästä johtopäätöksestä? Me olimme rasite maalle, emme voimavara sen jälleenrakentamisessa.

Kun koulujen historia ei kerro suomalaisten siviilien kokemasta sodasta, ei olekaan ihme, etteivät suomalaiset nuoret tiedä edes evakon ja pakolaisen eroa. Jos evakot leimataan pakolaisiksi kuten yhä yleisemmin tapahtuu, vääristyy käsitys Suomen historiasta. Evakot kokivat toki sen, mitä tänä päivänä pakolaiset, ja joutuivat lähtemään sodan takia kotiseuduiltaan, mutta Suomessa evakot pakenivat maan sisällä. Lisäksi lähes 420 000 hengen suuruisen joukon asuttaminen hoidettiin poikkeuksellisella tavalla. Siitä pitäisi olla ylpeitä eikä vaieta tapahtuneesta tai leimata sitä rasitteeksi.

Evakkolapset ry. haluaa Talvisodan alkamisen 75-vuotismuistopäivänä kiinnittää huomiota evakkolasten unohdettuun kohtaloon. Evakkolapset myös kiittävät Suomen päättäjiä maailmanhistoriallisesti ainutkertaisesta teosta, kun sodan seurauksena evakkoon joutuneet ihmiset asutettiin kaikki oman maan alueelle.

Lisätietoja Eini Hämäläinen, Evakkolapset ry:n puheenjohtaja, puh. 040 520 01 16 tai eini.hamalainen@seutuposti.fi ja Lauri Kosonen Evakkolapset ry:n varapuheenjohtaja ja sihteeri, puh. 0400 259 005 tai lauri.kosonen@iki.fi

 

Suomen evakkojen koko kuva

Harvinaisen laaja katsaus Suomen sota-ajan evakoista kuultiin Muurlan Opistossa 15.11.2014 pidetyssä seminaarissa. Tarkasteltavina olivat erityisesti Petsamon, Sallan ja Kuusamon evakot sekä Lapin sodan tieltä evakuoitu Lapin väestö. Sen jälkeen kuultiin yksityiskohtaisia kokemuksia, tietoja ja tunnelmia Porkkalan miehitys- ja evakkotapahtumista. Antoisan seminaaripäivän lopuksi käsiteltiin vielä ajatuksia Karjalan ja muidenkin evakkoasioiden unohtumis- ja hämärtymisuhasta. Paikalla olleet 70 –80 ihmistä tunsivat saaneensa valtavan tietopaketin, paljon sellaistakin mitä eivät olleet ennen tienneet. Seminaarin järjestivät Muurlan Opisto ja Evakkolapset ry. yhdessä Halikon Karjalaisten ja Uusikirkko-säätiön kanssa.

Syksyn 2014 evakkoseminaarin avannut Evakkolapset ry:n varapuheenjohtaja Lauri Kosonen kertoi valokuvien myötä Evakkolasten  kesän 2014 bussimatkasta Petsamoon, Muurmanskiin, Kuolaan ja Sallaan.

Mummukat Turussa perustettu ryhmä Koiviston Mummukat kevensi seminaarin ohjelmaa hauskoilla lauluillaan.

Lapin evakot

Päivän pääesitelmän Petsamosta, Sallasta ja Kuusamosta sekä Lapin sodasta piti Evakkolapset ry:n kunniajäsen, yhteiskuntatieteiden tohtori Pentti Kortelainen, joka on syntyisin Sallan Alakurtin kylästä.

Norjan ja Venäjän yhteishallintoalueena pitkään ollut Petsamo liitettiin Suomeen Tarton rauhansopimuksessa 14.10.1920. Alue ulottui Korvatunturista Kalastajasaarentoon. Taustana olivat Suomen Lapin perinnäiset kalastusoikeudet Jäämerenrannalla ja suomalaisten siirtolaisuus alueelle 1800-luvun lopulla. Talvisodassa Petsamossakin taisteltiin ja väestöä evakuoitiin Inariin ja Tervolaan. Talvisodan jälkeen Suomi sai pitää Petsamon, ja evakkoon joutuneista pääosa palasi kotiseuduilleen.   Jatkosodan alussa saksalainen Norjan armeija hyökkäsi Petsamosta kohti Muurmanskia, mutta siviilihallinto pysyi suomalaisilla.

Kortelainen Sallan-evakko, yhteiskuntatieteiden tohtori Pentti Kortelainen muisteli 11-vuotiaana aloittamaansa evakkomatkaa, joka henkisesti jatkuu yhä. Syyskuussa 1944 Suomi solmi aselevon Neuvostoliiton kanssa ja Petsamon noin 5500 asukasta joutui uudestaan lähtemään evakkoon, pääosin Kalajoelle, sekä muutamiin muihin Pohjanmaan pitäjiin. Petsamon ainoalta alkuperäiskansalta, kolttasaamelaisilta jäivät kalavedet ja porokarja, ja heidät asutettiin karuille seuduille Näätämöön, Nellimiin ja Sevettijärvelle.
Sallan paikalla on ollut aikaisemmin Kuolajärven lapinkylä. Ensimmäiset uudisasukkaan tulivat sinne 1700-luvun alussa. Ennen viime sotia väkeä oli 8 300 henkeä. een 3.800 henkeen.

Sotien jälkeen Suomen tynkä-Sallan väkiluku kasvoi voimakkaan maatalouden sekä raivaus- ja asutustoiminnan myötä 11.000 henkeen vuonna 1966, jonka jälkeen työttömyyden ja maastamuuton - huomattavan paljon Ruotsiin -  myötä se on laskenut nykyiseen 3.800 henkeen.

Talvisodan alta Sallan väki evakuoitiin 30.11.1939 alkaen pääosin Tornionjokilaaksoon. Talvisodan jälkeisenä rauhan aikana väki sai palata kirkonkylään, mutta ei muihin kyliin. Jatkosodan alkaessa tuli uusi evakkovaihe heinä-elokuussa 1944. Sallan koko väestö ja Kuusamon itäosien asukkaat evakuoitiin 2.9.1944 alkaen, etupäässä Tornionjokivarren Karunkiin. Sallalaisia evakkoja oli yhteensä 8.800.

Neuvostoliiton vaatimuksesta aloitetun, saksalaissotilaisiin kohdistuneen Lapin sodan tieltä evakuoitiin 5.9.1944 alkaen kaikki Lapin läänin 111.000 asukasta, mm. neuvostopartisaanien hyökkäysten takia. Siirtojen pääsuuntana oli Pohjanmaa ja Ruotsi. Tornion seudullekin edennyt Lapin sota aiheutti kaikkiaan 168.000 ihmisen lähdön evakkotielle. Niinpä sallalaisiakin siirrettiin eri puolille Suomea, pääasiassa Kälviälle, Kaustisille, Ala-Veteliin ja Halsualle. Sallan seurakunta siirrettiin virallisesti Kälviälle.

Lue koko Pentti Kortelaisen esitelmä tästä

Porkkalan evakot

Porkkalan alue jouduttiin antamaan  v. 1944 välirauhassa Neuvostoliitolle 50 vuodeksi ns. vuokra-alueeksi. Alueen väestö, 7.252 ihmistä, ja kotielimet määrättiin evakuoitaviksi kymmenessä päivässä, eli 29.9.1944 mennessä. Alue oli yhteensä tuhat neliökilometriä, josta merialuetta oli yli puolet. Porkkalanniemen ja Upinniemen lisäksi alueeseen kuului valtaosa Degerbyn kunnasta ja osia Kirkkonummen, Siuntion, Inkoon kunnasta ja Espoosta.
Porkkalan alue palautettiin Suomelle jo tammikuussa 1956, kun vajaa neljännes alkuperäisestä 50 vuoden vuokra-ajasta oli kulunut. Poliittisten suhdanteiden ohella yhtenä palautuksen syynä on pidetty sotakaluston nopeaa kehitystä, jolloin Porkkalan merkitys Neuvostoliitolle oli vähentynyt.
Porkkalasta evakuoidut saivat palata takaisin, ja palautettuaan valtiolta saamansa korvaukset he saivat jälleen omistusoikeuden rakennuksiinsa ja maihinsa. Rakennuksista osa oli huonossa kunnossa, kun yhteensä 30.000 neuvostokansalaista oli käyttänyt niitä.
Seminaarissa Porkkalan ja muiden mainittujen alueiden tapahtumista kertoivat havainnollisesti oppaat Berndt Gottberg ja Lena Selén. Jälkimmäinen kertoi lapsuudestaan, kuinka hänen kotinsa siirrettiin kaksi kertaa uuteen paikkaan; muutamien kilometrien verran kerrallaan.
Kolmas puhuja, Siuntion entinen kunnanjohtaja Henrik Sandström kertoi sitten Siuntion alueiden, Suitian kartanon ja Sjundbyn linnan historiasta. Hän sanoi, että kesällä 2015 järjestettävä Evakkovaellus tapahtuu noilla seuduilla, Porkkalan evakoiden muistelun merkeissä.

Toivonen

Berndt Gottberg ja Lena Selén, kuvassa oikealla,kertoivat Porkkalan luovutuksesta ja evakkojen kohtaloista.

Kyösti Toivonen kannusti puhumaan entisistä kotiseuduista ja evakkojen juurista.

Gottberg

 

Evakkohistoria ei saa unohtua

Karjalaisjuurinen historian tuntija ja matkaopas Kyösti Toivonen puhui otsikolla ”Evakkous meissä”. Hän on huolissaan entisten kotiseutujen ja evakkotapahtumien hämärtymisestä kansalaisten tietoisuudessa. Evakkouden kokeneet varmasti muistavat nuo elämäänsä järkyttäneet tapahtumat, mutta muistavatko nyt nuoruuttaan ja varhaisaikuisuuttaan elävät niitä. Maamme kouluissa sotien jälkeen 50- ja 60-luvulla historian opetus lopetettiin ensimmäiseen maailmansotaan. Niinpä yliopisto-opiskelijat saattoivat vasta aikuisiksi vartuttuaan ja osakuntaelämään liityttyään tiedostaa oman evakkotaustansa. Toivosen omat luokkatoverit Imatralta totesivat vasta luokkakokouksessaan 30 vuotta myöhemmin, että suurin osa heistä oli evakkoja. Asia ei ollut kouluaikana tullut esiin.
Vaikeneminen on jossain määrin vaikuttanut koko kansaan, niin että esimerkiksi eräät Länsi-Suomessa ammatikseen matkaoppaina toimivat eivät miellä Viipurin kuuluneen Suomen keskiaikaisiin kaupunkeihin. - Viipurihan kuuluu Venäjään, he toteavat.
Kyösti Toivonen huomautti lopuksi, että  oman historiamme ja juuriemme tunteminen ja niiden esillä pitäminen on meidän omissa käsissämme.

Teksti ja kuvat: Lauri Kosonen

 

Eini Hämäläinen jatkaa Evakkolapset ry:n johdossa

Eini Hämäläinen Salosta valittiin jatkamaan Evakkolapset ry:n puheenjohtajana yhdistyksen vuosikokouksessa lauantaina 1.3. 2014 Tampereella. Evakkolapset ry:n hallituksen jäseniksi valittiin Liisa Koistinen (Helsinki), Lauri Kosonen (Lappeenranta), Anne Kuorsalo (Helsinki), Lea Oksa (Tampere), Pirjo Riitta Rintanen (Helsinki) ja Raimo Vanninen (Helsinki). Oksa on uusi hallituksen jäsen. Kosonen valittiin myöhemmin hallituksen järjestäytymiskokouksessa yhdistyksen varapuheenjohtajaksi. Hän jatkaa myös yhdistyksen sihteerinä.

Vuosikokouksessa hyväksytyn toimintasuunnitelman mukaan keskeistä on jatkaa evakkolasten keskusteluryhmien toimintaa eri paikkakunnilla. Suurin tapahtuma on kahdeksannen kerran järjestettävä Evakkovaellus, joka on Virolahdella 19.7. 2014. Se on muistovaellus, joka on omistettu sille, että evakkoon lähdöstä kesällä 1944 tulee tänä vuonna kuluneeksi 70 vuotta.

Yhdistys järjestää myös Yöttömän yön kulttuurimatkan, jonka aikana tutustutaan erityisesti Lapin, Petsamon ja Sallan evakoihin. Lisäksi pidetään jo perinteiseksi tullut syysseminaari Muurlassa. Evakkolasten hengelliset päivät ehdittiin järjestää helmikuun alussa jo ennen vuosikokousta.

Vuosikokouksen puheenjohtajana toimi Tarja Pukuri Nokialta.

 

Petsamon ja Sallan evakkoteillä
matkalaisia

Norjaan kuuluvan Kirkkoniemen kautta Petsamoon, Kuolaan ja Muurmanskiin suuntautui Evakkolasten linja-automatka, ”yöttömän yön matka” 23. - 28.6.2014. Takaisin Suomeen palattiin Sallan kautta. Vuonna 1936 perustettu Sallan kunta tunnettiin ennen Kuolajärvenä. Matkalaisia oli yhteensä 40, sillä Sallan Ala-Kurtin kylässä juuret omannut kuljettaja Veijo Ala-Kurtti kuului ilman muuta joukkoomme. Lue matkakertomus tästä


Aika ei ole pyyhkinyt pois evakkojen muistojen maisemaa

Suomen jälleenrakennus on suuri selviytymistarina. Sodan jaloista evakkoon joutuneet vauhdittivat osaltaan uusien kotikuntiensa taloudellista nousua. Jälleenrakennuksen aikana oli keskityttävä tulevaisuuteen, ei menneisyyteen. Juurettomuus ja kaipuu menetetylle kotiseudulle siirtyivät kuitenkin seuraaville sukupolville.

”Evakkojen asuttaminen on jälleenrakennukseen liittyvä menestystarina, josta on vaiettu. Miten sodan jaloista paenneet ja kaiken menettäneet ihmiset pystyivät rakentamaan elämänsä uudestaan hämmästyttävän nopeasti? Mistä he löysivät tarvitut fyysiset ja henkiset voimat. Evakon pitkä vaellus kuvaa tätä ihmettä”, Anne Kuorsalo kertoo.

Lue Gummeruksen tiedote tästä
Esittely kuvineen Gummeruksen sivulla

Lue Etelä-Saimaan arvio kirjasta tästä

Toivonen
Kyösti Toivonen pohti puheenvuorossaan Karjalan matkailun muuttumista.
Kuva Lauri Kosonen

Evakkojuuret herättivät vilkkaan keskustelun

Vuosikokoukseen liittyneen seminaarin teemana oli evakkojuuret kasvualustana. Vilkkaan keskustelun virittivät kaksi alustusta. Kannakselaisuudesta väitellyt Anneli Ilonen korosti omassa puheenvuorossaan, miten evakkoreissuilla kasvettiin ja opittiin tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Hän arveli myös, että kun lapset joutuivat tekemään paljon työtä, se kääntyi pääomaksi myöhempää elämää varten. "Sota-ajan selviytymisessä opittiin tulemaan toimeen omillaan", kokosi Ilonen traagisten tapahtumien kääntöpuolta.

Ilonen arveli myös, että jälleenrakentamisesta sotien loputtua selvittiin nopeasti osittain sen takia, että karjalaiset olivat jo kertaalleen rakentaneet kotinsa uudelleen palattuaan jatkosodan aikana takaisin kotiseudulleen.
Kun takana on 70 vuotta evakkoutta, mitä on edessä? Tämä oli teemana suositun ja arvostetun Karjalan matkojen oppaan Kyösti Toivosen alustuksessa. Toivonen muisteli omia kouluvuosiaan Imatralla, jonne oma kotiseutu näkyi, kun Enson tehtaan savupiiput kohosivat taivaalle. "Koulussa ei koskaan puhuttu toisesta maailmansodasta tai sen seurauksista. Karjala ja Viipuri olivat kiellettyjä sanoja Yleisradiossa."

Kuitenkin vuonna 1952 maan myydyin levy oli Muistatko Monrepon. "Se antoi tilaisuuden surra. Se ilmaisi kaipuuta, vaikka useimmat eivät tienneet, mikä Monrepos oli."

Tällä hetkellä uhkana on Karjalan historian unohtuminen. Toivonen kertoi esimerkkinä, miten erään matrikkelin laatija oli laittanut Viipurin syntymäpaikakseen ilmoittaneen henkilön syntyneeksi Venäjällä. Vastaavasti Toivonen on törmännyt vierailuilla Raumalla ja Naantalissa oppaisiin, jotka luetellessaan Suomen keskiaikaisia kaupunkeja eivät mainitse Viipuria. Postimerkkisarja Suomen keskiaikaisista linnoista ei sisällä Viipurin linnaa, vaikka se sai oman postimerkin, kun linnan 700 vuotta juhlittiin 1993.

Perinteinen vanhojen kotipaikkojen kivijalkoja etsivä kotiseutumatkailu on Toivosen mukaan hiipumassa, mutta toisaalta viriämässä on uusi laajempi kiinnostus koko Karjalaan. Toivonen muistutti, miten ennen ihmset eivät matkustelleet ja mainitsi havaintoesimerkkinä omat vanhempansa, jotka olivat käyneet Valamossa ja luonnollisesti Viipurissa ja Terijoella. Tällä hetkellä monet Karjalasta kiinnostuneet kiertävät koko alueen.

"Sallimmeko Karjalan unohtumisen vai panemmeko hanttiin? Pidetään Karjala", kannusti Toivonen, joka iloitsi venäläisten uudenlaisesta kiinnostuksesta. Esimerkiksi Lahden historiallisen museon suosittuun Viipurin vaiheita esittelevään näyttelyyn "Viipuri mon amour" on tehty turistimatkoja nykyisestä Viipurista. Lisäksi juuri Monrepon puiston kunnostamiseen on luvattu rahoitusta Venäjällä. Puisto oli Suomen ensimmäinen maisemapuisto ja esikuvana mm. Aulangolle.


Karjala on edelleen Karjala


Karjalaisten kohtalossa on surua ja iloa, se on ihmeellinen pelastustarina, tiivisti psykologi Pirjo Riitta Rintanen puhuessaan Evakkolasten hengellisillä päivillä lauantaina 1.2. Helsingissä. Päiville kerääntyi noin 60 osanottajaa ja Rintasen alustus herätti vilkasta keskustelua.
”Matkamme on historiallisesti monimuotoinen, henkisten kärsimysten lisäksi käytännön menetykset ja vaivat. Heimomme sai kuitenkin jatkaa elämäänsä omassa demokraattisessa maassa, yhteisen kielen ja kulttuurin jakaen, vaikka vaikeuksia ja ennakkoluuloja, hyljeksintääkin on ollut. Olemme kuitenkin ratkaisseet asiat sivistyneesti oikeudenmukaisuutta tavoitellen, olemme ottaneet omistamme vastuun, siitä voimme olla ylpeitä.  Tämä ei silti tee tyhjäksi suunnatonta surua ja tuskaa juuriltaan monta kertaa irti revityiltä ihmisiltä. Se ei tee tyhjäksi yhä vielä esiintyvää ymmärtämättömyyttä karjalaisia kohtaan, karjalaiselle Karjala on Karjala edelleen mielen maisemissa.
Lue Rintasen koko puheenvuoro. Katso kuvia päiviltä tästä

Pertti Luumin alustus luettavissa tässä
Kerromme elämästämme – itsellemme, toisillemme, lapsillemme, lapsenlapsillemme

Hengellisillä päivillä lämmin tunnelma. Lue Pirjo Riitta Rintasen teksti tästä

...............................................................................................................................................................
Rajasta ja omista juurista

Sveitsissä asuva puoliksi suomalainen Sandra Gnauck Al-Ameri on tehnyt opinnäytteen tutkimalla evakkojen, heidän jälkeläisten ja muiden virolahtelaisten oman identiteetin määrittelyä. Hän toteaa saaneensa selville,  miten eri ihmiset kertovat omista ajatuksistaan rajaan liittyen.Toisaalta tutustuin paremmin omaankin historiaani, sillä olen puoliksi suomalainen, mutta olen aina asunut Sveitsissä, kertoo Sandra.

Lue koko artikkeli.

Sodan vaikutus mielenterveyteen kiistettiin

Sotatapahtumien vaikutus rintamamiesten mielenterveyden horjumiseen kiiistettiin, vaikka noin 18 000 sotilasta hoidettiin sotavuosina 1939-44 diagnoosilla psyykkinen sairaus tai häiriö. Tämä on keskeinen johtopäätös Tieto Finlandialla palkitussa Ville Kivimäen kirjassa Murtuneet mielet, taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-45. Teos perustuu Kivimäen englanninkieliseen väitöskirjaan. Nykyisin samoja oireita pidettäisiin sotakokemuksen aiheuttamina psyykkisinä traumoina. Tuolloin syitä haettiin esimerkiksi henkilön omasta heikkoudesta.
Evakkolasten näkökulmasta kirjan kiinnostavuutta lisäävät sen tarjoamat rinnastusmahdollisuudet: tuolloisen tiedon mukaan sodan jalkoihin jääneille lapsille ei liioin tullut traumoja. Moni evakkolapsi muistaa hyvin samat sotilaiden hermoille käyneet pommitukset, joista Kivimäki toteaa, että tykistökeskitysten hirvittävä meteli jäi miesten korviin ja muistoihin. Kokemuksen järkyttävyyttä lisäsi se, että uhka oli näkymätön.

Lue koko arvio.

Jäljittelemätön karjalainen identiteetti

Sisämaan suomalaiset kuulijat pitivät karjalaisille tyypillisenä suurenteluna, kun eräs evakko kertoi, että siellä koti-Karjalassa olivat valkovuokotkin isompia kuin täällä. Kun kertoja sitten toi mukanaan valkovuokon siemeniä seuraavalta kotiseutumatkaltaan ja kasvatti uudet kukat, ne olivat todella selvästi suurempia kuin täällä totutut.
Tohtori Anneli Ilosen kertoma tapaus huvitti salintäyteistä yleisöä. Muurlan Opistossa lauantaina 16.11. kuultiin ja keskusteltiin aiheesta "karjalaisuus meissä". Paikalla oli 70 evakkotaustaista ihmistä, osa Salon seudulta, osa kauempaa Kangasniemeltä, Lappeenrannasta, Nokialta ja mm. Siuntiosta. Seminaarin järjestivät Uusikirkko-Säätiö ja Halikon Karjalaiset ry yhdessä valtakunnallisen Evakkolapset ry:n kanssa.

Lang ja Ilonen Sisukkaat karjalaisnaiset, tohtorit Tarja Lang (kesk.) ja Anneli Ilonen (oik.) kertoivat elävästi ja koskettavasti karjalaisuutta koskevista havainnoistaan. Vieressä (vas.) Evakkolapset ry:n hallituksen jäsen Maija-Liisa Jokisalo Nokialta.



Hauholla asuva tohtori Anneli Ilonen kertoi kannakselaisesta identiteetistä oman väitöstutkimuksensa tuloksiin perustaen. Hänen kesäkuussa 2013 hyväksytty väitöksensä "Rajan lapset. Identiteettityö Kannaksen eavakkojen sukupolvissa" herätti kesän aikana yllättävän laajaa kiinnostusta mediassa; leikkeitä on kertynyt jo 45 lehdestä maan eri puolilta. Eläkeikään ehtinyt puhuja kertoi haastattelutuloksistaan eloisasti, hauskoja yksityiskohtia kerrontaansa liittäen. Karjalaisia kuulemma pidetään muun ohella itsepäisinä, kehujina, suurentelijoina ja milloin minäkin.
– Voihan näissä käsityksissä olla vähän perääkin, Anneli Ilonen huomautti. Eräskin kotiseutumatkaaja oli kertonut päässeensä veneeseen Laatokalle ja sanaili: "Hauet hyppivät veneeseen ja kyselivät: missä työ ootte olleet nii kaua?"
Anneli Ilonen kertoi tutkimustaan varten haastatelleensa 29 Kannaksella syntynyttä evakkoa. Yhteisiä luonteenpiirteitä oli mm. sosiaalisuus ja yhteisöllisyys, tasa-arvon kunnioittaminen, ahkeruus, rehellisyys ja yritteliäisyys. Tällaisten ominaisuuksiensa ansiosta karjalaisevakot ovat selviytyneet uusissa, usein vaikeissa oloissa.

Kivikkopeltoja raivattiin korpimetsään

Monille Pohjois-Karjalaan evakkoina tulleille osoitettiin ns. kylmiä asutustiloja korpimetsästä, kertoi lapsuudestaan Espoon työväenopiston rehtori, tohtori Tarja Lang.
– Minun isäni, Suojärveltä kaksi kertaa evakkoon joutunut Santeri Reittu perheineen sai asuttavakseen korpialueen, monen muun suojärveläisperheen tavoin. Pellot raivattiin käsin, talot rakennettiin ja tiet tehtiin. Egyptinkorveksi nimetty kylän alue oli kivikkoista seutua, mutta ymmärrettävästi paikallista väestöä ärsytti maiden pakkolunastaminen. Niinpä koulussa lapsia kiusattiin, pilkattiin ja väheksyttiin.
Tarja Langin mukaan yhteistä hänen kotikylänsä ihmisille oli ahkeruus. Lähes ainoa tapa tienata elanto olivat metsätyöt ja sekatyöt. Kylän perheistä 15 oli Suojärven Salokylästä ja yksi perhe Varpakylästä.
Tarja Langin esitys oli varsin koskettava, ja kyyneleitä pyyhkivät monet hänen lisäkseen. Hänen esityksensä otsikkona oli "Karjalaisuus johtajuudessani". Tarjan mukaan erittäin vaikeat ja raskaat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat kasvattaneet häneen voimaa ja sisukkuutta. Niinpä hän, herkkä ihminen, osaa myös tehdä työnsä vaatimia koviakin päätöksiä.
Karjalaisia ominaisuuksia ovat Tarja Langin mukaan mm. työteliäisyys, mukautuvaisuus uuteen, ehdoton rehellisyys ja aitous, sekä myös tunteikkuus, ilo ja suru.

Eini ja Eila Seppo Vesterinen
Seminaarin touhukkaat, Evakkolapset ry:n puheenjohtaja Eini Hämäläinen (vas.) ja Eila Paju, Halikon Karjalaisten puheenjohtaja ja Uudenkirkon Säätiön asiamies, loivat tilaisuuteen iloisen tunnelman. Eläkkeellä oleva katsastusinsinööri Seppo Vesterinen Halikosta kertoi omasta ja sisarustensa lapsuudesta sekä kotiseutumatkoistaan Uudellakirkolla ja esitti siellä kuvaamiaan videotallenteita.

Teksti ja kuvat: Lauri Kosonen

-----------------------------------------------------------------------------------------------

Kirja paljastaa miten Neuvostoliitto oikeutti Viipurin valloituksen

Neuvostoliitto ryhtyi jälleenrakentamaan Viipuria ristiriitaisissa tunnelmissa ensin 1940 ja sitten 1944.  Kaupunkiin värvätyt asukkaat ihmettelivät sen vaurautta, joka näkyi tuhoista huolimatta. Virallinen propaganda vakuutti, että Suomen työväestön kärsimykset ja kaupungin kuuluminen 200 vuotta Venäjän imperiumiin oikeuttivat Viipurin valloituksen.

Näin tiivistyvät lähtökohdat Yury Shikalovin ja Tapio Hämysen kirjassa ”Viipurin kadotetut vuodet 1940-1990”. Kirjan on kirjoittanut pääosin Itä-Suomen yliopiston tutkijana työskentelevä Shikalov, joka on asunut Viipurin alueella. Hän on käyttänyt paljon neuvostoaikaisia ja venäjänkielisiä lähteitä. Tuloksen viimeistelee kyky tulkita neuvostoliittolaista toimintakulttuuria.

Lue Anne Kuorsalon arviointi kokonaan tästä.

.............................................................................................

Kosketus antaa pohtimisen aihetta

Vahvat yksin, heikot sylityksin on tarkoituksella valittu haastava nimi kirjalle, joka käsittelee suomalaista kosketuskulttuuria. Kirjoittaja, tutkija Taina Kinnunen tunnustaa heti alkusanoissa olevansa kotoisin todennäköisesti maailman kosketuskammoisemmalta seudulta eli Pohjois-Pohjamaalta. Hän toteaa, ettei omassa perheessä tai suvussa halailla, hyvä jos puhutaan.

Kirja on avaus. Kuten Kinnunen toteaa, kosketus on vaikea aihe suomalaisille, suorastaan tabu. Kirja pistää myös kysymään eroaako karjalainen kosketuskulttuuri muun Suomen tavoista ja olivatko perheiden ja suvun läheiset suhteet yksi evakkotiellä turvaa tuoneista ja selviämistä selittävistä tekijöistä? Niin moni evakkomatkojen muistelija nimittäin mainitsee esimerkiksi mummon sylin turvaa ja lohtua tuoneena. Lue lisää tästä

........................................................................................................

EU rahoittaa tutkimuksen
Karjalan evakoita ja Istrian jättäneitä vertaillaan

Karjalasta evakkoon joutuneiden ja Istriasta Italiaan siirtyneiden kokemusten vaikutuksista ja heijastuksista toisessa ja kolmannessa sukupolvessa käynnistyy vertaileva tutkimus, jonka tekijä Maja Mikula tuntee oman perheensä kautta niin Istrian kuin Karjalankin tilannetta.

Kun Istrian alue liitettiin toisen maailmansodan päättyessä Jugoslaviaan, sieltä lähti muualle noin 200 000 italialaista. Alue oli kuulunut pitkään Itävalta-Unkarin keisarikuntaan kunnes se liitettiin Italiaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen Rapallon sopimuksessa. Jugoslaviaan jäi asumaan arviolta 25 000 alueen alkuperäistä asukasta.
"Molempien väestöryhmien kokemuksessa on yhtäläisyyksiä mutta myös eroja esimerkiksi siinä, millainen oli lähtötilanne, kuinka tulijat otettiin vastaan, millaisia mahdollisuuksia heillä oli käydä kylmän sodan aikana vanhoilla kotiseuduillaan ja miten he eivät voineet saada ääntään kuuluville ennen kuin 1990-luvulla", kokoaa Mikula.

Hän on syntynyt Zagrebissa, joka on nykyisin itsenäisen Kroatian pääkaupunki. Mikulan puolison isä on Karjalan evakkoja. Nyt Mikula on saanut tutkimustaan varten kahdeksi vuodeksi EU:n rahoittaman Marie Curien nimeä kantavan apurahan. Hän tekee tutkimusta Englannissa Nottinghamissa Nottingham Trentin yliopistossa. Mikula päätti ryhtyä vertailemaan kahden evakkoryhmän kokemuksia, koska arvelee, että lopputulokset voivat olla merkittävämpiä kuin mihin päästäisiin tutkimalla kutakin ryhmää erikseen.

"Toivon lisäksi, että tutkimus voisi antaa kummallekin ryhmälle laajempaa näkökulmaa niiden omaan kulttuuriperintöön. Se voisi ehkä myös tuoda esiin keinoja, joilla tätä perintöä voitaisiin valjastaa myönteiseksi voimaksi nykyisessä Euroopassa. Evakkoryhmien jälkeläiset ovat nuorempia ja avoimempia kuin ensimmäinen sukupolvi, jolla oli liikaa haavoja hoidettavanaan ja hyvin vähän keinoja käsitellä traumoja näkyvillä keinoilla."

Mikula tunnustaa, että ennen kuin hän kiinnostui evakoiden vaiheista, hän piti nostalgiaa pelkästään menneisyyden romantisoimisena. Kun hän matkusti miehensä suvun kotiseudulle Kesvalahdelle ja osallistui sitten kahteen kertaan Evakkovaellukselle, hänen näkemyksensä muuttuivat "Ymmärsin, että nostalgiaa voidaan käyttää myönteisenä ja rakentavana voimana. Ryhdyin etsimään esimerkkejä tällaisesta niin karjalaisten kuin Istrian italialaistenkin toiminnasta."

Mikula haluaakin tutkimuksessaan selvittää juuri sellaisia käytäntöjä, joissa nostalgiaa käytetään myönteisenä voimana. "Toivon, että voin tunnistaa ja kuvata erilaisia toimintoja, joita kotiseutujärjestöt ja muut yksityiset yhteisöt ja tahot järjestävät eri alueilla kuten humanitaarinen apu, ympäristön suojelu, turismi ja kulttuuriperinnön vaaliminen. Tutkimus voi osoittaa, että olen väärässä, mutta uskon, että kodeistaan lähtemään pakotettujen yhteisöissä on meneillään merkittävä kulttuurin muutos ja se voisi olla tärkeä tekijä, kun rakennetaan suvaitsevaisuuden ja yhteistyön ilmapiiriä Euroopan rajamailla."

Maja Mikula tulee tutkimukseensa liittyen Suomeen vuoden lopulla. Hän toivoo voivansa haastatella Suomessa Karjalan evakkojen jälkeläisiä.
Lisätietoja http://nostalgiafuture.eu
Anne Kuorsalo

.......................................................................

Kannakselaisuus pitää tutkia

Kannaksen evakkojen identiteettityötä tutkinut Anneli Ilonen ottaa väitöskirjassaan esiin sen, miten vähän Karjalan kannasta on tutkittu. Hän kiinnittää huomiota siihen, kuinka Kannas ja laajemminkin luterilainen Karjala on jäänyt tuntemattomaksi tieteellisen tutkimuksen kohteena. Lue tästä Anne Kuorsalo artikkeli Ilosen väitöskirjasta. Se avautuu pdf-muodossa. PDF-tiedostojen lukemiseen tarvittavan Adobe Reader -ohjelman voit ladata ilmaiseksi tästä linkistä


Näyttely johdattaa Evakkovaelluksen tunnelmaan

Se mitä jaksat kantaa on paljonpuhuva nimi näyttelylle, joka on esillä Virolahden kirjastossa. Siihen on koottu evakkomatkalle mukaan saatuja tavaroita. Se avattiin samoihin aikoihin kesäkuun alussa, kun 70 vuotta aikaisemmin jouduttiin lähtemään toiselle evakkomatkalle kesällä 1944.

Näyttely on esillä kesäkuun loppuun ja se johdattaa osaltaan Virolahdella 19.7. järjestettävän Evakkovaelluksen tunnelmiin.

Näyttely kertoo kahdesta kodista, joista on laukut pakattu pikaisesti evakkomatkalle, kertoo Anni Talsi. Hän on vastannut pääosin näyttelyn kokoamisesta Kaisu Rokan kanssa, mutta esineistöä on saatu muiltakin Virolahden Karjalaseuran jäseniltä.

Anni Talsin koti oli Käkisalmessa ja Kaisu Rokan Jääskessä. Kaksikolla on jäljellä muutamia suorastaan aarteen arvoisia esineitä, jotka kantavat lapsuuden kodin ja evakkomatkan muistoja.

Kaisun koti kertoo maalaistalosta, minun osuuteni pienestä Käkisalmen kodista, jonka henkeen vievät vanhat valokuvat ja käsityöt, kuvailee Anni Talsi. Hän tiivistää näyttelyn perusajatuksen siihen, kuinka haluttiin luoda tunnelma kodeista ennen sotaa, joka sitten särki unelmat.


Eini Hämäläinen jatkaa Evakkolasten puheenjohtajana

Eini Hämäläinen Salosta jatkaa edelleen Evakkolapset ry:n puheenjohtajana. Yhdistyksen vuosikokouksessa Muurlassa lauantaina 9.3. hallitukseen valittiin kaksi uutta jäsentä, Pirjo-Riitta Rintanen Helsingistä ja Seppo Komonen Kangasniemeltä. Entisistä hallituksen jäsenistä jatkavat Maija-Liisa Jokisalo (Nokia), Liisa Koistinen (Helsinki), Lauri Kosonen (Lappeenranta), Anne Kuorsalo (Helsinki) ja Raimo Vanninen (Helsinki).

Kokousjohtoa Yhdistyksen taloudenhoitaja Marja Ansio esitteli laatimansa Evakkolapset ry:n vuoden 2012 tilinpäätöksen. Pöydän takana vuosikokouksen puheenjohtaja Seppo Pyykkö ja sihteeri Eeva Härö.(kuva Lauri Kosonen)

En ole evakko mutta kuulun joukkoon

En ole evakko, mutta kuulun joukkoon, avasi Vilho Eerola puheenvuoronsa Evakkolasten vuosikouksen yhteydessä järjestetyssä seminaarissa, joka keräsi nelisenkymmentä osanottajaa. Eerola puhui sotaleskistä ja sotaorvoista, sotien tuntemattomista sankareista. Lue lisää tästä

Lassi Rämö kertoi tämän vuoden alussa ilmestyneestä kirjastaan "Takaisin Karjalaan". Hän sanoi aloittaneensa tutkimusmatkan suvun juurille Muolaassa 1960-luvulla, jolloin sai käsiinsä salaisiksi julistettuja Karjalan karttoja. "Silloin ajattelin, miten hienoa olisi ollut, jos joku olisi kirjoittanut suvun vaiheista isonvihan aikaan. Nyt ajattelin tulevia polvia, joista joku voi kiinnostua sukuhistoriasta."

Rämö rohkaisi kaikkia muitakin taltioimaan muistojaan. Lue esittely kirjasta Takaisin Karjalaan tästä

Lassi Rämö ja Eini Hämäläinen Lassi Rämö esitteli muolaalaissuvustaan kirjoittamansa uuden kirjansa "Takaisin Karjalaan". Kuvien esittämisessä avusti Evakkolapset ry:n puheenjohtajaksi edelleen valittu Eini Hämäläinen.( kuva Lauri Kosonen)

Koivistolta Paraisille päätynyt Liisa Ake-Helariutta kertoili siitä, miten on ollut moneen kertaan väärään aikaan väärässä paikassa. Parasilla evakkolapsia juostiin karkuun, kun he puhuivat suomea. Nyt Ake-Helariutta on avannut perheensä vanhassa evakkoasunnossa Evakkotuvan, joka kertoo yleisemminkin evakoiden vaiheista. Lue tarina Evakkotuvasta.

Liisa Ake-Helariutta Paraisilla evakkoaikaiseen kotiinsa Evakkomuseon avannut Liisa Ake-Helariutta kertoi hersyvästi lapsuustunnelmistaan.(Kuva Lauri Kosonen)

Anne Kuorsalo puhui Punnuksen Martoista, joiden toiminta Urjalassa 1950-60 -luvuilla oli osa karjalaista yhteydenpitoa ja yhteisöllisyyttä. Samalla se oli perhetoimintaa, johon eivät osallistuneet pelkästään martat vaan myös miehet ja lapset.
Seminaarin lopuksi Erkki Känkänen muisteli, miten lapset ilahtuivat 13.3. 1940, kun radiossa kerrottiin rauhan tulosta. "Luultiin, että päästään kotiin." Ilo muuttui suruksi, kun rahanehdot kerrottiin myöhemmin.

 



Hienoja puheita ja lämmintä tunnelmaa

Evakkolapset ry juhli yhdistyksen kymmenvuotista taivalta täpötäydessä salissa Karjala-talossa lauantaina 6.10. 2012. Juhlaseminaarin puheissa eriteltiin evakkouden vaikutuksia, mutta niin, että nauru täytti salin moneen kertaan. Yhtä lämmin oli tunnelma, kun nautittiin kahvia ja piirakoita.

Evakkolasten kohtalotoveri presidentti Martti Ahtisaari viittasi tervehdyksessään juhlivalle yhdistykselle siihen, miten hän otti esiin taustansa vastaanottaessaan Nobelin rauhanpalkinnon Oslossa 2008. "Minäkin olin lapsi, jota sota kosketti. Olin vain kaksivuotias, kun Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton etupiirijakoa koskevan sopimuksen seurauksena syttyi sota, joka pakotti pian sen jälkeen perheeni lähtemään Viipurista. Kuten sadoistatuhansista muistakin karjalaisista meistä tuli pakolaisia omassa maassamme, kun Suomen rajat vedettiin suurvaltapolitiikalla uusiksi ja kotikaupunkini jäi osaksi Neuvostoliittoa. Tämä lapsuuden kokemus vaikutti sitoutumiseeni tehdä työtä ristiriitojen ratkaisijana."

Mukautuminen vieraisiin oloihin erityisesti evakkomatkan alussa antoi meille joustavuutta ja kykyä kohdata uusia haasteita. Mikään ei tuntunut mahdottomalta ja vastoinkäymiset olivat tarkoitettu voitettaviksi, kirjaa Ahtisaari tervehdyksessään evakkouden vaikutuksia. Hän arvelee myös ymmärtäneensä vanhemmiten yhä selvemmin, että ilman evakkokokemuksia ei olisi saanut niin paljon aikaan kuin on saanut.

Lue Ahtisaaren tervehdys kokonaisuudessaan.

Juhla alkaa

Itä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja Elli Aaltonen (edessä oikealla) kertoi juhlassa, miten virasto on alkanut kutsua evakkolapsia ja sotaorpoja viraston järjestämiin tilaisuuksiin.

 

Evakkolasten toiminta on pannut paljon liikkeelle, kiitteli valtioneuvos Riitta Uosukainen juhlapuheessaan, jossa hän hämmästeli sitä, miten sotien haavoittamien lasten äänet ovat päässeet kuuluville vasta 2000-luvulla. Samalla eteen on tullut kokonaan uusi tilanne. Nykynuoret voivat sotkea kylmän sodan ja talvisodan. Nuoret eivät liioin tajua, että olen elänyt sota-aikaa, valtioneuvos ihmetteli.

"Evakkolapsi minä olen", tiivisti Uosukainen muistellessaan oman perheensä lähtöä Ensosta 18.6. 1944. "Uskon siihen teoriaan, että ihmisellä on vauvasta alkaen päässään ikään kuin tallentava nauha. Minun tallenteessani on aivan alkupuolella Tali-Ihantalan torjuntataistelun jyminä. Ne olivat meneillään silloin, kun parinkymmenen kilometrin päässä Enson asemalla isä meidät lähetti matkaan. Siitä alkoi elämä edestakaisin."

Evakkous on herkistänyt. Kun on ollut pakko kestää erilaisuudet, oppii selviytymään, listasi Uosukainen kokemusten vaikutuksia. Hän kiinnitti huomiota vielä siihen, miten valtakunnallinen media ei karjalaisia paljonkaan noteeraa ja kuinka karjalaisuutta käytetään myös karjalaisia vastaan. "Kissan on nostettava häntänsä, ilmaus on vähän brutaali mutta käyttökelpoinen."

Lue Uosukaisen juhlapuhe kokonaisuudessaan.

Riitalle Jenu

Valtioneuvos Riitta Uosukainen sai Evakkolasten merkin. Sen ripusti perustajajäseniin kuuluva Terttu Törmä.

Opetusneuvos Raimo Jenu selvitti, miten karjalaiset ovat pystyneet rakentamaan ei-aineellisen kotiseudun.

 

Opetusneuvos Raimo Jenu painotti juhlaesitelmässään sitä, miten jälleenrakentamisen ihmeen veroista oli karjalaisten kyky rakentaa siirtolaisina karjalainen identiteetti. Seurauksena karjalaisista tuli vahvoja, itsenäisiä ja itsetuntoisia ihmisiä. Jenun mukaan onnistumisen perustana oli karjalaisten kieltäytyminen alistumisesta sellaiseen näkemykseen, että ovat huonompia kuin muut. Sen sijaan karjalaiset liittyivät suomalaisen yhteiskunnan jäseniksi omasta etnisestä taustastaan tietoisina itsetuntoisina henkilöinä.

Jenu on selvittänyt karjalaisten kokemuksia tutkimalla rautulaisia ja salmilaisia. Haastattelut osoittivat neljänneksen kokeneen syrjintää. Miten evakkoja kiusattiin, siitä Jenu kertoi omaan sukuun liittyvän karun tapauksen Nilsiästä. Oman perheen ja körttiläisten naapureiden välillä ei ollut ongelmia, vaikka kulttuurien törmäyksen vaara oli olemassa. Sen sijaan vain kuuden kilometrin päässä opettaja määräsi pikkuserkun tavan takaa arestiin. Sen tehoa lisäsi koulun ikkunan ulkopuolelle komennettu opettajan palvelija, joka nimitteli arestilaista ryssän pennuksi. Salmista tulleet evakot olivat ortodokseja ja vanhemmat puhuivat alkuun vain karjalan kieltä ja venäjää.
Syrjintää vähensivät Jenun mielestä osaltaan seka-avioliitot. "Isännät eivät voineet karjalaisia syrjiä, kun poika oli napannut karjalaistytön vaimokseen."

Vaikka karjalaiset sopeutuivat identiteettinsä säilyttäen, kotiseutuidentiteetti jäi puuttumaan.  Jenu muistutti, miten haluamme samaistua ympäristöön, jossa olemme syntyneet ja kasvaneet ja kuinka puhutaan juurille palaamisesta.
Jenu totesi, ettei kokenut omaa lapsuuden ympäristöään sellaiseksi, johon olisi aidosti halunnut samaistua. Niinpä oli hankittava korvaava tapa kotiseutuidentiteetin rakentamiseen. Jenu arvelee saman tapahtuneen muidenkin evakoiden kohdalla. "Olemme säilyttäneet karjalaisuuden. Pidämme yllä karjalaista kulttuuria ja tapoja. Pystymme rakentamaan ei-aineellisen kotiseudun, johon pystymme samaistumaan."

Tunteet kokoontumisen syynä ovat vaativia. Paljon helpompi on kokoontua kattotalkoisiin, vertaili Evakkolapset ry:n puheenjohtaja Eini Hämäläinen juhlaseminaarin avauksessa. Evakkolasten oma yhdistys perustettiin nimenomaan tutkimaan ja löytämään yhteisiä evakkouden perintönä syntyneitä tunteita. Samalla Hämäläinen viittasi siihen, miten tavoitteissa on onnistuttu. Evakkolasten kokoontumisissa samoin kuin Evakkovaelluksilla on koettu yhteisöllisyyttä.

"Tuttuus on tunnistettavissa vaikka ei tunnettaisi. Samoin koetaan vertaisuutta, jolloin jokainen tuntee kuuluvansa johonkin suurempaan joukkoon", kokosi Hämäläinen.

Evakkolasten 10-vuotisjuhlan kunniaksi ilmestyi myös yhdistyksen historiikki "Tunnetaakkoja". Sen on koonnut ja kirjoittanut yhdistyksen varapuheenjohtaja Lauri Kosonen. Hän esitteli juhlaseminaarissa kirjaa ja toivoi samalla, että sotien vaikutusta lapsiin tutkittaisiin kansainvälisesti.

Tervehdysksiä

Evakkolasten juhlassa kuultiin lisäksi tervehdyksiä. Karjalan Liiton tervehdyksen tuonut Sulo Maanonen muisteli, miten 10 vuotta sitten Karjalan Liiton hallituksessa oli esillä Evakkolasten yhdistyksen perustaminen. Maanonen kuului tuolloin hallitukseen, joka mietti riittävätkö voimavarat laajamittaiseen toimintaan. "On ollut ilo havaita, miten  aktiivista toiminta on ollut," totesi Maanonen.

Itä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja Elli Aaltonen toi juhlaan aluehallintoviraston ja samalla valtion tervehdyksen. Virolahden Karjalaseuran tervehdyksen välittivät Evakkovaellusten järjestämisessä keskeisesti vaikuttaneet Kaisu Rokka ja Anni Talsi. Sotaorpojen tervehdyksen esitti Ville Eerola.
Myös Sotalapset  muistivat tervehdyksellä Evakkolapsia. Yhdistyksen kunniapuheenjohtaja Iris Salorannan terveiset välitti puheenjohtaja Eini Hämäläinen. Lisäksi juhlivaa yhdistystä onnittelivat Pohjois-Suomen Evakkolapset ja kunniajäsen Pentti Kortelainen, joka ei liioin päässyt juhlaan. Samoin onnittelivat kirjailija Vuokko Niskanen, professori Laila Hirvisaari, Espoon työväenopisto ja Karjala-lehti. Someron Karjalaseuran  tervehdys oli juuri valmistunut video heinäkuussa  Somerolla järjestetystä kuudennesta Evakkovaelluksesta.

Juhlaseminaarin ohjelmaan kuului myös laulua, tanssia ja runoja. Tanssiesityksestä vastasi Pääkaupungin Karjalaisten Nuorten tanssiryhmä Troppu. Eeva Härö esitti lausuntaa. Lisäksi kuultiin Viipurin Lauluveikkojen kvartetin esityksiä. Kaija Eerola säesti yhteislaulut.
Juhlaseminaarin jälkeen evakkolapset viettivät yhteistä iltaa, jossa muisteltiin, laulettiin ja lausuttiin. Sunnuntaina pidettiin vielä juhlajumalanpalvelus Käpylän kirkossa.

Teuvo Leinonen Tunnetaakkoja

Teuvo Leinonen kertoi omasta ja perheensä sopeutumisesta, jossa sulautumisen jälkeen palattiin juurille.

Lauri Kososen noin 80-sivuinen historiiki julkaistiin juhlassa.

Presidentti Martti Ahtisaaren tervehdys Evakkolapset ry:n kymmenvuotis- juhlaseminaariin Helsingissä 6.10.2012

Vastaanottaessani Nobelin rauhanpalkinnon Oslossa 10.12.2008 totesin taustastani seuraavaa:

”Minäkin olin lapsi, jota sota kosketti. Olin vain kaksivuotias, kun Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton etupiirijakoa koskevan sopimuksen seurauksena syttyi sota, joka pakotti pian sen jälkeen perheeni lähtemään Viipurista. Kuten sadoistatuhansista muistakin karjalaisista, meistä tuli pakolaisia omassa maassamme, kun Suomen rajat vedettiin suurvaltapolitiikalla uusiksi ja kotikaupunkini jäi osaksi Neuvostoliittoa. Tämä lapsuuden kokemus vaikutti sitoutumiseeni tehdä työtä ristiriitojen ratkaisijana.”

Olen ylpeä karjalaisuudestani. Jo pienenä ymmärsin että meissä karjalaisissa oli evakkokokemuksistamme huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, aimo annos elämän optimismia. Mikään ei tuntunut mahdottomalta ja vastoinkäymiset olivat tarkoitettu voitettaviksi. Mukautuminen vieraisiin oloihin erityisesti evakkomatkan alussa antoi meille joustavuutta ja kykyä kohdata uusia haasteita. Pysähdyn edelleen usein muistelemaan lämmöllä sukulaisten yhteisiä tapaamisia; syntymäpäiviä, häitä, valmistujaisia ja uusien kotien valmistumisia – aiheita yhteentuloon riitti! Tunsin oloni aina kotoisaksi ja turvalliseksi sukulaisten parissa. Meitä yhdisti sama kohtalo, mutta sama kohtalo ei meitä lannistanut. Kun oltiin yhdessä muisteltiin elämää Karjalassa, naurettiin, laulettiin, kerrottiin kuulumisia ja syötiin erinomaisia karjalaisia herkkuja. Kaikki viihtyivät. Vieraanvaraisuus kuului ehdottomana osana karjalaisuuteen. Aina kun nuorena toin ystävän kotiin, pöytään pantiin ruoka-astiat tai teekuppi, ajankohdasta riippuen. Vieras oli aina tervetullut vaatimattomaan kotiini.

Ennen Kuopioon muuttamista asuimme äitini kanssa useamman kuukauden ajan ystävällisen maanviljelijäperheen vieraina. Meistä pidettiin erittäin hyvää huolta. Presidentinvaalikampanjani aikana 1993 tapasin tuon perheen minua hieman vanhemman pojan ja muistelimme yhteistä aikaamme. Olen heille edelleen kiitollinen kaikesta vieraanvaraisuudesta. Vanhemmiten ymmärsin yhä selvemmin, että ilman evakkokokemuksiani en olisi saanut aikaan niin paljon kuin nyt olen. Jokainen karjalaisten tapaaminen on minulle muistutus siitä.

Kiitos.


Evakkolasten 10-vuotsijuhlan kuvia osa 1. tässä
Evakkolasten 10-vuotsijuhlan kuvia osa 2 tässä


Evakkolapsi kuvaa paluuta Karjalaan

Takaisin Karjalaan on poikkeuksellinen kirja. Se kertoo evakkojen paluusta takaisin Karjalaan, kotiinpaluun ilosta hävityksen ja sodan keskellä, jälleenrakentamisen urakasta ja uudesta lähdöstä. Aiheesta on kirjoitettu hyvin vähän eikä sitä ole tutkittu lainkaan.

Muolaassa 1935 syntynyt Lassi Rämö on dokumentoinut juuri ilmestyneessä kirjassa oman perheensä vaiheet niin, että ne ovat yleispätevää kuvausta kaikkien Karjalaan palanneiden kokemasta. Palaajia oli paljon: esimerkiksi Muolaan asukasluku oli vuoden 1942 lopussa jo yli 6 000 henkeä ja lisäksi rintamalla oli satoja miehiä. Ennen sotaa pitäjässä oli 11 000 asukasta.

Talvi 1942 oli Suomessa eletty nälänhädän partaalla. Oli ymmärrettävää, että paluu sallittiin siirtolaisten halutessa lähteä heti, kun se oli mahdollista, kirjoittaa Rämö. Hän on ollut Evakkolasten hallituksen jäsen 2005-6 ja kirjoittanut omista vaiheistaan myös kirjassa Evakkolapset, joka ilmestyi 2005. Evakkolapsista on otettu juuri uusi painos.

Lue lisää Lassi Rämön kirjasta.


 

Tunnetaakat kokoaaa evakkolasten kokemusta

Evakkolapset ry. julkaisi lokakuussa 2012 yhdistyksen 10-vuotisjuhlassa yhdistyksen vaiheista ja samalla ennen kaikkea evakkolasten kokemuksista kertovan kirjan "Tunnetaakkoja". Sen on koonnut yhdistyksen varapuheenjohtaja Lauri Kosonen. Kaikkiaan kirjaan on kirjoittanut toistakymmentä kirjoittajaa.

Tunnetaakkoja on hyvä joululahja jokaiselle evakkolapselle tai evakkolapsen lapselle. Kirjaa voi tilata lauri.kosonen@iki.fi tai 0400 25 90 05. Kirjan hinta on 10 euroa ja postituskulut.

Lue lisää Tunnetaakoista. Lauri Kososen puhe ja kirjan esittely Evakkolasten 10-vuotisjuhlassa 6.10. 2012.



________________________________________________________

Millainen jälki jäi, kun laspsuus elettiin sodan varjossa? Tähän vastaa tänä syksynä ilmestynyt kirja ?Sodan haavoittama lapsuus?. Siinä evakkoon joutuneet, sotaorvoiksi jääneet, internoiduiksi päätyneet ja sotalapsiksi lähetetyt kertovat kokemastaan. Myös sodan jälkeen syntyneet kuvaavat, miten vuosien 1939-44 sodat vaikuttivat perheiden elämään vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

Kirjassa on melkein neljäkymmentä kirjoittajaa. Lukijat ovat kiittäneet sitä vertaistuesta
ja siitä, miten kirja auttaa ymmärtämään monia omankin elämän tapahtumia uudella tavalla.

Kirjan arvio Tampereen yliopiston Aikalainen -lehdessä
http://aikalainen.uta.fi/2010/09/30/sodan-tunnelukot-avautuvat/

Sodan jaloissa varttuneiden lasten traumat juurtuivat syvälle
Monelle suomalaislapselle sota tarkoitti vuosina 1939-1944
evakkotaipaleelle lähtöä tai joutumista pommitusten keskelle. Kodin
menetys, sotaorpous, sotalapseksi lähettäminen, partisaanien hyökkäyksen
uhriksi joutuminen tai internoiduksi päätyminen oli tavallista. Sodan haavoittama
lapsuus (Ajatus Kirjat) kertoo, millaiset jäljet sota jätti
lapsiin. Kirjoittajat ovat sekä sodan tai sen vaikutukset omakohtaisesti
kokeneita että asiantuntijoita. Kirjoittajiin kuuluvat muun muassa Terttu
Arajärvi, Pirkko Lahti ja Riitta Uosukainen.

Isäni kaatui sodassa 27-vuotiaana. Keskeneräiseen syrjäseudun kotitaloon,
keittiöön ja huoneeseen, jäi asustamaan 27-vuotias äitini viiden lapsen kanssa.
Ilmeisesti ainoa selviämisen tapa oli sijoittaa lapsia
muualle. Kolmivuotias siskoni lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin kaksi
kertaa. Minut vietiin kolmivuotiaana mummun, äitini äidin, hoiviin, ja
myöhemmin äitini nuoremman sisaren luo.Herättyäni äiti ja sisko
olivat lähteneet. Minut oli jätetty. Minulle ei kerrottu etukäteen
sanaakaan suunnitelmasta. Tunnen vieläkin hädän, joka valtasi minut.
Itkin ja huusin äitiä ja yritin syvässä hangessa lähteä heidän peräänsä.
Orvokki Harjuvaara

Talvi- ja jatkosodan aikaan vuosina 19391944 pelko oli läsnä kaikkialla.
Lapset joutuivat kokemaan epävarmuutta, niukkuutta, nälkää ja menetyksiä.
Pulaa oli kaikesta. Kriisiapua ei ollut sen paremmin aikuisille kuin
lapsillekaan. Lapsia ei ollut aikaa kuulla ja kuunnella.
Kasvatuskysymyksiin ei ehditty syventyä. Seuraavan sukupolven
kasvattamista vanhemmuuteen ei osattu edes ajatella. Mallioppimisen myötä
lapset sisäistivät ajan arvomaailman. Lasten oli sopeuduttava, opittava luopumaan ja olemaan valittamatta.

Sodan haavoittama lapsuus sisältää myös nykyisten maahanmuuttajien
kertomuksia, joissa on paljon yhtäläisyyksiä suomalaisten sota-ajan
sukupolvien muistojen kanssa.

Me emme tienneet, missä isä oli. Isä kirjoitti äidille: "Ota lapset ja
mene pois täältä Irakista. Jollette lähde, ne tulevat ja tappavat
teidät.. Kolme tai neljä kertaa vaihdoimme rekkaa. Sinne oli tehty
sellanen pieni kaappi. Salakuljettajat pistivät meidät sinne sisälle.
Siellä rekan sisällä oli huono olla niin ettei kukaan nähnyt meitä. Siel
kaapissa oli pimeetä ja ahdasta. Kolmeen päivään ei päästy ulos
kaapista. Meillä oli nälkä. Kerran tuotiin ruokaa. Roskapussi oli meillä
vessana. Mun pikkusiskoilla, jotka oli sillon 6- ja 3-vuotiaat, oli pakko
olla vaipat koko ajan, se oli vaikeeta.
Mahmoud, 12 (kirjoittanut Minna Lähteenmäki ja Marja Tiilikainen)

Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta
Yhteiskuntatieteiden maisteri Anne Kuorsalo on vapaa toimittaja ja Iris
Saloranta taide- ja sosiaalikasvattaja. He ovat toimittaneet yhdessä
teokset Evakkotie (2006) ja Evakkolapset (2005). Kuorsalo on toiminut
kirjeenvaihtajana Moskovassa vuosina 1989-95 sekä ollut mukana
kirjoittamassa kirjoja Venäjästä. Saloranta on kertonut
taidenäyttelyissään lapsuuden sotakokemuksistaan sekä toiminut sodan
lasten taideterapeuttina.

---------------------------------------------------------------
Artikkelit-sivulta löydät seuraavat jutut
Pelko
Vieraita katsotaan aina pitkään

Lue täältä: Miten selviytyä narsistisessa maail massa? Kristiina Mänttäri esitelmä
evakkolasten hengellisessä päiväpiirissä 19.09.2007.

Vilkaise myös arkistosivua
........................................................................

Muistot talteen
Haastatteluja varten on nyt laadittu valmis lomake. Katso tarkemmin täältä.
________________________________________

 

Evakkolapsi kuvaa paluuta Karjalaan

Takaisin Karjalaan on poikkeuksellinen kirja. Se kertoo evakkojen paluusta takaisin Karjalaan, kotiinpaluun ilosta hävityksen ja sodan keskellä, jälleenrakentamisen urakasta ja uudesta lähdöstä. Aiheesta on kirjoitettu hyvin vähän eikä sitä ole tutkittu lainkaan.

Muolaassa 1935 syntynyt Lassi Rämö on dokumentoinut juuri ilmestyneessä kirjassa oman perheensä vaiheet niin, että ne ovat yleispätevää kuvausta kaikkien Karjalaan palanneiden kokemasta. Palaajia oli paljon: esimerkiksi Muolaan asukasluku oli vuoden 1942 lopussa jo yli 6 000 henkeä ja lisäksi rintamalla oli satoja miehiä. Ennen sotaa pitäjässä oli 11 000 asukasta.

Talvi 1942 oli Suomessa eletty nälänhädän partaalla. Oli ymmärrettävää, että paluu sallittiin siirtolaisten halutessa lähteä heti, kun se oli mahdollista, kirjoittaa Rämö. Hän on ollut Evakkolasten hallituksen jäsen 2005-6 ja kirjoittanut omista vaiheistaan myös kirjassa Evakkolapset, joka ilmestyi 2005. Evakkolapsista on otettu juuri uusi painos.

Lue lisää Lassi Rämön kirjasta.


 

Tunnetaakat kokoaaa evakkolasten kokemusta

Evakkolapset ry. julkaisi lokakuussa 2012 yhdistyksen 10-vuotisjuhlassa yhdistyksen vaiheista ja samalla ennen kaikkea evakkolasten kokemuksista kertovan kirjan "Tunnetaakkoja". Sen on koonnut yhdistyksen varapuheenjohtaja Lauri Kosonen. Kaikkiaan kirjaan on kirjoittanut toistakymmentä kirjoittajaa.

Tunnetaakkoja on hyvä joululahja jokaiselle evakkolapselle tai evakkolapsen lapselle. Kirjaa voi tilata lauri.kosonen@iki.fi tai 0400 25 90 05. Kirjan hinta on 10 euroa ja postituskulut.

Lue lisää Tunnetaakoista. Lauri Kososen puhe ja kirjan esittely Evakkolasten 10-vuotisjuhlassa 6.10. 2012.



________________________________________________________

Millainen jälki jäi, kun laspsuus elettiin sodan varjossa? Tähän vastaa tänä syksynä ilmestynyt kirja ?Sodan haavoittama lapsuus?. Siinä evakkoon joutuneet, sotaorvoiksi jääneet, internoiduiksi päätyneet ja sotalapsiksi lähetetyt kertovat kokemastaan. Myös sodan jälkeen syntyneet kuvaavat, miten vuosien 1939-44 sodat vaikuttivat perheiden elämään vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

Kirjassa on melkein neljäkymmentä kirjoittajaa. Lukijat ovat kiittäneet sitä vertaistuesta
ja siitä, miten kirja auttaa ymmärtämään monia omankin elämän tapahtumia uudella tavalla.

Kirjan arvio Tampereen yliopiston Aikalainen -lehdessä
http://aikalainen.uta.fi/2010/09/30/sodan-tunnelukot-avautuvat/

Sodan jaloissa varttuneiden lasten traumat juurtuivat syvälle
Monelle suomalaislapselle sota tarkoitti vuosina 1939-1944
evakkotaipaleelle lähtöä tai joutumista pommitusten keskelle. Kodin
menetys, sotaorpous, sotalapseksi lähettäminen, partisaanien hyökkäyksen
uhriksi joutuminen tai internoiduksi päätyminen oli tavallista. Sodan haavoittama
lapsuus (Ajatus Kirjat) kertoo, millaiset jäljet sota jätti
lapsiin. Kirjoittajat ovat sekä sodan tai sen vaikutukset omakohtaisesti
kokeneita että asiantuntijoita. Kirjoittajiin kuuluvat muun muassa Terttu
Arajärvi, Pirkko Lahti ja Riitta Uosukainen.

Isäni kaatui sodassa 27-vuotiaana. Keskeneräiseen syrjäseudun kotitaloon,
keittiöön ja huoneeseen, jäi asustamaan 27-vuotias äitini viiden lapsen kanssa.
Ilmeisesti ainoa selviämisen tapa oli sijoittaa lapsia
muualle. Kolmivuotias siskoni lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin kaksi
kertaa. Minut vietiin kolmivuotiaana mummun, äitini äidin, hoiviin, ja
myöhemmin äitini nuoremman sisaren luo.Herättyäni äiti ja sisko
olivat lähteneet. Minut oli jätetty. Minulle ei kerrottu etukäteen
sanaakaan suunnitelmasta. Tunnen vieläkin hädän, joka valtasi minut.
Itkin ja huusin äitiä ja yritin syvässä hangessa lähteä heidän peräänsä.
Orvokki Harjuvaara

Talvi- ja jatkosodan aikaan vuosina 19391944 pelko oli läsnä kaikkialla.
Lapset joutuivat kokemaan epävarmuutta, niukkuutta, nälkää ja menetyksiä.
Pulaa oli kaikesta. Kriisiapua ei ollut sen paremmin aikuisille kuin
lapsillekaan. Lapsia ei ollut aikaa kuulla ja kuunnella.
Kasvatuskysymyksiin ei ehditty syventyä. Seuraavan sukupolven
kasvattamista vanhemmuuteen ei osattu edes ajatella. Mallioppimisen myötä
lapset sisäistivät ajan arvomaailman. Lasten oli sopeuduttava, opittava luopumaan ja olemaan valittamatta.

Sodan haavoittama lapsuus sisältää myös nykyisten maahanmuuttajien
kertomuksia, joissa on paljon yhtäläisyyksiä suomalaisten sota-ajan
sukupolvien muistojen kanssa.

Me emme tienneet, missä isä oli. Isä kirjoitti äidille: "Ota lapset ja
mene pois täältä Irakista. Jollette lähde, ne tulevat ja tappavat
teidät.. Kolme tai neljä kertaa vaihdoimme rekkaa. Sinne oli tehty
sellanen pieni kaappi. Salakuljettajat pistivät meidät sinne sisälle.
Siellä rekan sisällä oli huono olla niin ettei kukaan nähnyt meitä. Siel
kaapissa oli pimeetä ja ahdasta. Kolmeen päivään ei päästy ulos
kaapista. Meillä oli nälkä. Kerran tuotiin ruokaa. Roskapussi oli meillä
vessana. Mun pikkusiskoilla, jotka oli sillon 6- ja 3-vuotiaat, oli pakko
olla vaipat koko ajan, se oli vaikeeta.
Mahmoud, 12 (kirjoittanut Minna Lähteenmäki ja Marja Tiilikainen)

Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta
Yhteiskuntatieteiden maisteri Anne Kuorsalo on vapaa toimittaja ja Iris
Saloranta taide- ja sosiaalikasvattaja. He ovat toimittaneet yhdessä
teokset Evakkotie (2006) ja Evakkolapset (2005). Kuorsalo on toiminut
kirjeenvaihtajana Moskovassa vuosina 1989-95 sekä ollut mukana
kirjoittamassa kirjoja Venäjästä. Saloranta on kertonut
taidenäyttelyissään lapsuuden sotakokemuksistaan sekä toiminut sodan
lasten taideterapeuttina.

---------------------------------------------------------------
Artikkelit-sivulta löydät seuraavat jutut
Pelko
Vieraita katsotaan aina pitkään

Lue täältä: Miten selviytyä narsistisessa maail massa? Kristiina Mänttäri esitelmä
evakkolasten hengellisessä päiväpiirissä 19.09.2007.

Vilkaise myös arkistosivua
........................................................................

Muistot talteen
Haastatteluja varten on nyt laadittu valmis lomake. Katso tarkemmin täältä.
________________________________________

Evakkolasten tarina elää näyttelyssä

Evakkolasten vaiheet on ensimmäistä kertaa koottu näyttelyksi, joka jo nimessään kysyy "Mihi myö männää?". Sen on rakentanut Kangasalan Karjalaseura osana sunnuntaina 14.7. 2013 järjestettävää seitsemättä valtakunnallista Evakkovaellusta.

Evakkokuva

Näyttelyn kuvataulut käyvät läpi evakkolapsen vaiheet alkaen Talvisodan evakkomatkasta, paluusta takaisin kotiin, joutumisesta toistamiseen evakkotielle ja asettumisesta uusille asuinsijoille. Kuvataulut muistuttavat, miten myös lapset joutuivat sodan aikana ja sen jälkeen osallistumaan aikuisten töihin. Silti leikkejäkään ei ole unohdettu. Tosin sekin käy ilmi, ettei kaikissa sijoituspaikoissa lasten leikkejä katsottu hyvällä silmällä.
SA-kuvien pohjalta rakennettuihin kuvatauluihin lasten muisteluita on poimittu kirjoista Evakkolapset ja Evakkotie. Kuvakertomuksia täydentävät näyttelyesineet, joita ei ole monia, mutta jotka ovat sitä arvokkaampia Näyttelyä koottaessa paljastui juuri se, miten vähän aineellisia muistoja on evakkolasten vaiheista ylipäänsä säilynyt.
Kuluneita ja vaatimattomia leikkivälineitä on niin ikään heitetty pois. Kangasalan Karjalaisessa Kulttuurikeskus Äijälässä voi onneksi ihailla vaikkapa pieniä koivun kaarnasta valmistettuja leikkikissoja. Myös muutama nukke on esillä samoin kuin tytön muistokirja 1930-40 -luvuilta värssyineen ja kiiltokuvineen.
Esillä on myös kovia kokenut mutta kaikesta selvinnyt pikkuvauvan kylpyvati, joka on toimittanut kylvövakankin virkaa. Vati on perintökalleus siinä kuin kastemalja, joka on ostettu Heinjoen Ristseppälän Osuuskaupasta jo 1930-luvulla. Se teki Talvisodan evakkomatkan, palasi Karjalaan ja selvisi samoin toisesta evakkomatkasta.
Näyttelyn avajaisissa Maisa Suominen kertoi lähdöstä Viipurista kesäkuussa 1944. Monet äidit lapsineet olivat tuolloin lähteneet kaupungista turvaan läheiselle maaseudulle. Kun äiti, isoäiti, 11-vuotias isosisko, kolme ja puolivuotias Maisa ja vuoden ikäinen nuorin sisko olivat 19.6. palaamassa helteessä Viipuriin lähteäkseen sitten junalla varsinaiselle evakkomatkalle, tie kaupunkiin oli tyhjä. Ohi ajaneet sotilaat poimivat matkalaiset kyytiin ja ottivat pienimmän hyttiin. Kun sitten sotilaat jättivät matkalaiset autosta, nuorin unohtui hyttiin kunnes yksi sotilaista juoksi kävelijöiden perään ja toi pienokaisen. Tilanne kuvaa hyvin sitä painetta, missä elettiin.

Kun kahden naisen ja kolmen tytön joukko sitten pääsi junaan, tulivat lentokoneet ja evakuoitavien piti juosta metsään. Maisa Suominen muisteli sitä, miten oli vihainen pikkusiskolle, joka alkoi itkeä kadotettuaan tuttinsa. Alle nelivuotias Maisa nimittäin pelkäsi tuolloin, että pikkusisaren itkun kuulevat pommikoneet löytävät juuri heidät.

Evakkomatkan jatkokaan ei ollut helppo: Tampereelta Siuroon matkattiin vuotavassa veneessä, johon ahdetuista aikuisista kaikki pumppasivat vettä pois. Tähän aikuisten joukkoon laskettiin Maisan11-vuotias isosisko. Myöhemmästä asumisesta maalaistalossa Maisa muistaa vain isoäidin kuoleman keuhkokuumeeseen.
Perhe sijoitettiin isän työn myötä Hyvinkäälle, josta saatu ensimmäisen koti on nyt Rautatiemuseon kahvilana. Tässä pienessä punaisessa talossa sodan jälkeen asuneista tuli elinikäisiä ystäviä, kertoi Maisa Suominen.

Evakkolasten vaiheet kokoavat näyttelytaulut ovat erinomainen tietoisku, mutta myös helposti liikuteltavia. Näyttelyn soisi kiertävän mahdollisimman monilla paikkakunnilla kertomassa, mitä nyt eläköityneet Suomen hyvinvoinnin rakentajat ovat omassa lapsuudessaan kokokeet. Kangasalan Karjalainen Kulttuurikeskus on kesäkauden avoinna sunnuntaisin 13-16, muulloin sopimuksen mukaan. Lisätietoja.

Anne Kuorsalo


Eini Hämäläinen uudestaan Evakkolasten johtoon

Eini Hämäläinen Salosta valittiin Evakkolapset ry:n uudeksi puheenjohtajaksi maaliskuussa pidetyssä vuosikokouksessa. Hän on toiminut viimeiset kolme vuotta yhdistyksen varapuheenjohtajana oltuaan sitä ennen vuoden puheenjohtajana.

Hallitus valitsi järjestäytymiskokouksessaan yhdistyksen varapuheenjohtajaksi Lauri Kososen Lappeenrannasta. Hän on toiminut viimeiset kolme vuotta puheenjohtajana. Muina hallituksen jäseninä jatkavat Maija-Liisa Jokisalo Nokialta, Liisa Koistinen ja Anne Kuorsalo Helsingistä sekä Osmo Mälkiä Kangasalta. Uutena hallitukseen valittiin Riitta Salminen Lappeenrannasta.

- Yhdistyksen hallituksen tehtävänä on yhdistää jäsenten voimavarat ja kerätä myös toisen ja kolmannen sukupolven evakkojen kokemuksia ei ainoastaan heitä itseään ja yksilöitä varten vaan tiedostaen sen, että nämä kokemukset ovat vaikuttaneet kansakunnan historiaan, linjaa Hämäläinen.

Hän painottaa, kuinka Evakkolasten yhdistyksen keskeinen tehtävä on
tunnemuistojen kerääminen ja yhdistävä asia on yhteinen kokemustodellisuus.

- On kannettava vastuuta tulevaisuudesta ja sukupolvista, joihin itse
evakkouden kokeneet ovat vaikuttaneet. On pystyttävä näkemään ajan ilmiöitä samoin kuin historian rasitteita ja löydettävä niistä voimaa. On yhdistettävä voimavaroja ja tehtävä yhteistyötä muiden sodan kokeneiden lasten yhdistysten kanssa. Tehtävä on haasteellinen ja vaativa mutta tätä aikaa rikastuttava. Työhön myös velvoittaa jälleenrakentajasukupolven perintö, jonka olemme saaneet.

Yhdistyksen toiminnassa kesän päätapahtuma on Urjalassa lauantaina 10.7. 2010 järjestettävä neljäs valtakunnallinen Evakkovaellus. Sen järjestelyistä päävastuun kantaa Urjalan Karjalaiset ry ja Evakkolapset ry. on yhteistyökumppanina. Aikaisemmissa vaelluksissa Evakkolapset on ollut
pääjärjestäjänä, vaikka vaelluksen käytännön toteutuksesta niin Virolahdella kuin Lohjalla ovat vastanneet paikalliset karjalaisseurat yhteistyö- kumppaneineen.

- Evakkovaellus on osa evakkouteen liittyvän kokemuksen siirtoa sukupolvelta toiselle, toteaa Hämäläinen. Vaelluksella kävellään noin seitsemän kilometrin matka ja tavoitteena on eläytyä evakkoon lähdön ja evakkomatkan tunnelmiin. Samalla vaellus on kunnianosoitus kaikille evakkotien läpikäyneille.

Lauri Kosonen jatkaa Evakkolasten johdossa

Lauri Kosonen jatkaa Evakkolapset ry:n puheenjohtana. Kolmannelle
kaudelle valittu Kosonen toteaa, että yhdistyksen tämän vuoden
toiminnassa keskeinen tapahtuma on 4.7. Virolahdella järjestettävä
kolmas valtakunnallinen Evakkovaellus. Vaelluksen suojelija on
valtioneuvos Riitta Uosukainen. Evakkovaellukselle odotetaan useita
satoja vaeltajia.

Kun marraskuussa tulee kuluneeksi 70 vuotta talvisodan alkamisesta,
nuorimmatkin talvisodan alta evakkotielle joutuneet lapset ovat kohta
vähintään 70-vuotiaita. Heidän kohtaloaan haluamme kunnioittaa ja
samalla kutsua heitä sekä heidän jälkipolviaan ja ystäviään mukaan
muistovaellukselle, sanoo Kosonen.

Evakkolasten varapuheenjohtajana jatkaa Eini Hämäläinen. Hallituksessa
jatkavat niin ikään Eeva Juusti, Maija-Liisa Jokisalo ja Anne Kuorsalo.
Uusina jäseninä hallitukseen valittiin Osmo Mälkiä ja Liisa Koistinen,
joka palasi hallitukseen muutaman vuoden tauon jälkeen.

Evakkolapset on lapsina evakkoon joutuneiden ja heidän jälkeläistensä
sekä ystäviensä yhteisjärjestö.

 

EVAKKOLASTEN LAULU
( Sävel Ystävä sä lapsien, virsi 492 )

Tunnet minut, Jumala.
Elämän sain sinulta.
Tiedät lapsen herkät vaiheet,
riemun hetket, murheen aiheet.
Tunnet minut, Jumala,
kauas kuljin kotoa.

Mielessäni tavoitan
varhaisimman maiseman,
äidin kasvot vuoteen yllä,
isän äänen muistan kyllä.
Kaikki se on tallella
sydämeni pohjalla.

Minne kuulun, tiedän sen.
Vielä tunnen kaipauksen.
Kauas taakse jäivät juuret.
Tiedät kaikki haasteet suuret.
Kyyneleet ja toivon näit.
Paljon muuttui, sinä jäit.

Kuinka kaunis on se maa,
jossa nyt saan asustaa.
Rakkaista ja ystävistä
on niin paljon kiittämistä.
Kodin annoit, työhön veit.
Herra, kaiken hyvin teit.

Jälkeen pitkän taipaleen
vielä yhden matkan teen
kohti suurta salaisuutta,
kohti isänmaata uutta.
Kirkkaudessa kodin sen
kohtaan kasvot rakkaiden.


Evakkolapsille
lämmöllä

18.2.2009

Anna-Mari Kaskinen
.....................................................
PÄÄKAUPUNKISEUDUN EVAKKOLASTEN HENGELLISESSÄ PÄIVÄPIIRISSÄ Karjalatalolla oli helmikuussa vieraana Anna-Mari Kaskinen, kirjailija, runoilija, sovittaja, toisen polven evakkolapsi. Hän kertoi koskettavasti "Kaukaa kotoa" teemanaan omasta runoilijan ja lauluntekijän evakkomatkastaan ja laulujen synnystä.Anna-Mari oli evakkoudestaan ammentaen sanoittanut pyynnöstä evakkolapsille omistetun laulun. Evakkolasten laulun sanat koskettivat, herkistivät ja saivat kyynelehtimään.Ystävä sä lapsien- sävelellä laulettavan Evakkolasten laulu kajahtaa evakkolasten Tuomasmessussa Helsingissä Agricolan kirkossa Tehtaankatu 23 26.4.09 klo 18.



Sodan tunnevammat tuntuvat yhä


Sota-aika merkitsi kokonaiselle sukupolvelle huolettoman lapsuuden ja
nuoruuden menetystä. Tästä aiheutuneista tunnevammoista vaikeneminen voi
johtaa tunnekuorman siirtymiseen seuraavien sukupolvien kannettavaksi ja
rakenteellisen sukupolviväkivallan jatkumiseen.

Näin tiivistyy tutkija Sari Näreen keskeinen teesi lapsista ja nuorista
sukupolviväkivallan uhreina artikkelissa, joka on julkaistu Näreen ja toisen
tutkijan Jenni Kirveksen toimittamassa kirjassa "Ruma sota, talvi- ja
jatkosodan vaiettu historia".

Teos on saanut ristiriitaisen vastaanoton eikä ihme. Kirjan nimi on
tarkoituksella ärsyttävä, silti se ei tarjoa suuria paljastuksia.
Kirjoittajat lähestyvät sodan vaiettua tunneperintöä, mutta eivät oikein saa
aiheesta otetta. Vertailukohteeksi käy Erkki Kujalan kirja "Sodan pitkä
varjo", sillä se onnistuu samassa tehtävässä erinomaisesti.

Esipuheessa Näre ja Kirves toteavat, etteivät tutkijat ole kysyneet, miltä
sota tuntui. Samalla he muistuttavat, että jos mielen sisäisten
merkitysten kartoittaminen jää tutkimukselta tavoittamatta, hukataan paljon
psyykkistä energiaa. Tutkijat ovat oikeassa päätellessään, miten
kollektiivisten traumojen sanallistaminen lieventää tarvetta purkaa niitä
toiminnan kautta ja samalla voidaan käsitellä sodan jälkipolville perinnöksi
jättämää henkistä kuormaa.

Sodan surutyö on tehtävä loppuun, vaativat Näre ja Kirves, mutta varsinainen
haaste on, pystytäänkö enää tavoittamaan niitä tunteita, joita sota
nostatti. Kirves luonnehtii sotaa avainkokemukseksi, joka vaikutti sen
läpikäyneiden maailmankuvaan. Samalla hän painottaa, ettei sota loppunut
rauhantekoon vaan on jatkunut henkisellä tasolla vielä pitkään sodan
jälkeenkin.

Valitettavasti hän ei ryhdy pohtimaan, mikä olisi oikea tapa rajata
sotavuosien läheisyys. Oliko sota "lähellä" vielä 1954, jolloin sen
päättymisestä oli jo 10 vuotta, mutta kaikki urakoivat raskaiden
sotakorvauksien jälkeen edelleen jälleenrakentamisessa? Entä oliko sota
"kaukainen" jo kymmenen vuotta myöhemmin 1964?

Tuomas Tepora kirjoittaa otsikolla "Elävät vainajat, kaatuneet kansakuntaa
velvoittavana uhrina". Hän kiinnittää huomiota siihen, miten kaatuneiden
siirtäminen kotiseuduille on kansainvälisesti mielenkiintoinen ilmiö. Tähän
liittyen hän mainitsee myös vähälle huomiolle jääneen vaiheen, jossa monia
karjalaisten evakuointipitäjiin haudattuja talvisodan kaatuneita siirrettiin
jatkosodan aikana takaisin vallatuille kotiseuduille.

Vainajat siirrettiin omaisten pyynnöstä, heille oli tärkeää saada vainajat
lähelle kotia ja kansallisesta näkökulmasta oli tärkeää saada kaatuneet
pyhittämään Karjalan rajaseutuja, päättelee Tepora. Mikähän mahtoi olla
ratkaisevampaa: haluttiinko vainajat todella pyhittämään
Karjalan rajaseutuja vai oliko oleellisempaa se, että karjalaiseen
kulttuuriin on kuulunut käydä omaisten haudoilla säännöllisesti? Halusivatko
äidit poikansa oman kotipitäjän kirkkomaahan, vanhojen sukuhautojen lähelle
vain siksi, että uskoivat palaavansa ikiaikaiselle kotiseudulleen
pysyvästi?

Näihin poikkeuksellisen tunnepitoisiin kysymyksiin ei ainakaan tutkimuksella
pystytä enää vastaamaan. Tutkijat eivät selvittäneet sodan henkisiä
vaikutuksia silloin, kun miehensä ja poikansa kaatuneina menettäneiden
enemmistö oli vielä elossa. Mikseivät tutkineet? Vastaus kytkeytyy osaltaan
Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin ja suomettumiseen, jonka kirjan
kirjoittajat niin ikään ohittavat. Kuitenkin juuri se aiheutti suuren osan
vaikenemisesta.

Näihin poliittisiin syihin liittyy myös se, ettei liioin niitä tunteita ole
kartoitettu, jotka kumpusivat, kun talvisodan jälkeisessä elintarvikepulaa
kärsineessä maassa oli satoja tuhansia evakkoja. Heitä ei kukaan kaivannut
asumaan omille mailleen eivätkä evakot itsekään muuta
halunneet kuin takaisin kotiin. Tämä kotiseudun menetyksestä aiheutunut
tunnekuorma -- aineellisista seurauksista puhumattakaan -- epäilemättä
vaikutti myös jatkosotaan, mutta tutkijat ohittavat kotiseudun menetyksen
tunnepuolen pohdinnan.

Kirjan tiukasta nimestä aiheutuu ongelmia, koska tekijöiden on yritettävä
vakuuttaa, että sodan rumat puolet ovat unohtuneet, jolloin jäljelle on
jäänyt kirkastettu kuva suuresta sankaritarinasta. Näin argumentoi Jenni
Kirves käsitellessään kirjailijoita ja traumaattista sotaa. Kuitenkin Väinö
Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi jo 1954 ja vei mennessään suuret
sankaritarinat.

Usean kirjoittajan artikkeleista koottua teosta vaivaa hajanaisuus.
Toisaalta se tarjoaa herätteitä moneen suuntaan. Jussi
Turtiaisen artikkelissa "Kädestä suuhun, nälkämuistot sodan pula-aikana"
todetaan, miten useimmille lapsille sodan keskeinen kokemus turvattomuuden
ohella oli ruuan niukkuudesta aiheutuva nälkä.

Aiheeseen on kuitenkin vaikea päästä sisään. Siksi tutkija toteaakin, ettei
nälkä helposti taivu sanoiksi, pikemminkin se rikkoo merkityksellisen
kokemuksen. Kiinnostavin tieto on peräisin Aura Korppi-Tommolan
kyselytutkimuksesta, joka on lähetetty vuosina 1927 ja 1938
syntyneille. Vastaajista vain neljä prosenttia ei muista nähneensä
nälkää. Lisäksi 45 prosenttia tunnusti olleensa usein tai aina
nälkäisiä.

Yksi johtopäätöksistä on se, että suomalaislasten sota-
ajan kuolleisuutta saattoi ehkäistä maito. Jotkut nykyiset eläkeläiset
arvelevat lapsuuden aliravitsemuksen näkyvän terveyden reistailussa.
Turtiainen viittaa myös ruokamuistoista tehdyn tutkimuksen vastaukseen,
jonka mukaan leivättömän lapsuuden unohtaa, rakkaudetonta ei.

Teoksen parasta antia on Näreen teksti lapsista ja nuorista
sukupolviväkivallan uhreina. Hän käsittelee monia tunnekuormaan liittyviä
aiheita ja kirjoittaa, miten ikätovereista luopumisen prosessi kuoleman
kautta kuuluu ikääntyneiden mentaalisiin kehitystehtäviin. Sota-aikana
kysymyksen äärelle joutui nuori sukupolvi ikätovereiden kaatuessa
rintamalla. Lisäksi kaatuneiden evakuointikeskuksissa jotkut nuoret
joutuivat jatkuvasti tekemään
töitä ruumiiden kanssa.

Johtopäätöksiä Näre kokoaa toteamukseen, miten sota-ajan
sukupolviväkivallalle oli ominaista se, että se kuoletti tunteet. Kun
energia meni ruumiilliseen ja henkiseen selviytymiseen, elettiin jatkuvassa
stressitilassa, joka herkisti tunteiden puuduttamisen. Näre toteaa myös
miten nopeat lähdöt ja erokokemukset, jatkuvat siirtymiset paikasta toiseen
ja yllättävät menetykset leimasivat kokonaisen sukupolven lapsia ja nuoria.
Samalla hän tekee kiinnostavan rinnastuksen toteamalla, että rauhattomuus
leimaa myös aikamme eetosta pitkittyneessä muutostilassa, mikä on
pohjimmiltaan traumatisoivaa.

Anne Kuorsalo

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota, talvi- ja jatkosodan vaiettu
historia, Johnny Kniga, 462 sivua, 2008

___________________________________________________________
Iris Salorannan taide kertoo
sodan aikaisista kokemuksista


Lohjalainen taideterapeutti, kirjailija ja maalari Iris Saloranta kertoo maalauksissaan sodan aikaisista kokemuksista evakkotien kokijana ja sotaorpona

Lohjalaisen taideterapeutin, kirjailijan ja maalarin Iris Salorannan Lapskulta – Lapsrukka -taidenäyttely Galleria Mörnessä Uudenkaupungin virastotalon kahviossa tarjoaa monenlaista ajattelemisen aihetta katselijalle. Työt ovat esillä helmikuun ajan.
Saloranta on itsekin evakkotien kulkija ja kokija sekä sotaorpo. Hän toimii myös sota-ajan lapsuutta koskevan tiedon ja tarinoiden ja lasten muistojen kerääjänä ja kirjaajana.
– Näyttelyn nimi tulee siitä, että ihana äitini puhutteli lapsia lempeästi lapskullaksi tai lapsrukaksi aina tilanteen mukaan. Tämä näyttely toimii samalla tiedon lähteenä ja pohjustuksena Vakkaopistossa Viikaisten koulun auditoriossa 27. helmikuuta kello 14 järjestettävään tilaisuuteen, jonka aiheena on ”Sodan kokeneiden lasten muistot ja muisti”, toteaa Saloranta.

Salorannan mukaan näyttely kertoo muistijäljistä, joita sota jätti lasten tunne-elämään ja miten sota edelleen haavoittaa lapsia monilla puolilla maailmaa. Näyttelyssä on mukana myös kookkaita akryylitöitä sekä ikoneita.
Vuonna 1939 syntyneenä hänellä itsellään on hyvin vähän selkeitä muistikuvia sota-ajalta: enemmän on tunnemuistoja sekä mielen kuvia, joita käsi maalaa kuvan syntyessä.

– Tavoitteena on aktivoida ja kannustaa sodan kokenutta sukupolvea ja kaikkia historiasta ja omista juuristaan kiinnostuneita lähtemään rikastuttavalle tutkimusmatkalle menneisyyteen.
Saloranta korostaa, että meille on kerrottu sodan ajan poliittisesta historiasta ja sotahistoriasta, mutta sen sijaan tiedämme vähän siitä, miten lapset selvisivät sota-ajasta.

– Mitä joutuivat kokemaan sotaorvot, sotalapset, evakkolapset, internoidut lapset, partisaanien lapsiuhrit ja saksalaisten sotilaiden jälkeläiset. Sota jätti jälkensä ja vaikutti näiden lasten elämään monella tavalla kaikkialla Suomessa, ei vain evakuoinnin kohteeksi joutuneilla ja sotatoimialueella, hän Saloranta muistuttaa.

Hänen mielestään nyt onkin aika tutkia miten sota vaikutti sen ajan arkeen, lasten kasvuun ja kehitykseen ja sitä kautta koko yhteiskunnan kehitykseen.
– Tammenlehvä on päättänyt perustaa sodan lasten työryhmän, jonka puheenjohtajaksi on nimetty Aura Korppi-Tommola ja jäseniksi yksi edustaja kustakin sodan lasten järjestöstä, kertoo Saloranta.
Ville Juuti/ Uudenkaupungin Sanomat


Sodan kokeminen jätti jäljet

Menetyksistä vaikeneminen, lohdutuksen puuttuminen, yksin pärjäämisen pakko, varhainen vastuunotto ja kova työnteko ja siitä syntynyt
lunastajaidentiteetti itsensä uhraamalla.

Näihin tekijöihin tiivisti dosentti Sari Näre sodan lapsena kokeneiden
yhteisen henkisen perinnön Lohjalla 3.7. pidetyssä seminaarissa. Sen aiheena
oli Sota, lapsuus ja muisti.

Seminaari keräsi Lohjan kirjastoon runsaan sadan hengen yleisön, joka
innostui keskustelemaan vilkkaasti alustusten jälkeen. Vaietuista kovista
kokemuksista halutaan puhua, kun vihdoin on mahdollista.

Näreen mukaan sodan kokeneet lapset ovat olleet uhreja. He ovat joutuneet kantamaan vastuuta, joka yleensä tulee vanhempien kohdalle. Hän arveli, että Suomessa on yli 50 000 sotaorpoa, yli 70 000 sotalasta ja ehkä noin 150 000 evakkolasta. Lisäksi partisaanien uhreina kuoli 100 lasta. Pommituksissa on kuollut tilastojen mukaan 230 lasta ja sotavangiksi joutuneista 2 500 siviilistä puolet oli lapsia.


Eri taidemuodot ovat tunnemuistojen tutkimisen väline, sanoo
Evakkolapset ry:n kunniapuheenjohtaja, sotaorpo Iris Saloranta. -
Meidän on osattava tunnustaa, että olemme sodan vammauttamia, hän
jatkaa.


Iris Saloranta totesi alustuksessaan, että tunnustamalla itsemme sodan
uhreiksi voimme auttaa itseämme. Hänestä sodan vaikutuksena lapsiin jäi
kiltteys, piti yrittää selviytyä ja olla järkevä. Samalla yritettiin miellyttää, jotta tultaisiin hyväksytyksi ja oltaisiin sellaisia kuin "pitää".

Kirjailija Anu Kaipainen muisteli evakkoon lähtöä Muolaan Perkjärveltä.Pahinta oli, ettei kissaa saanut ottaa mukaan. Hänen äitinsä mielenterveys romahti Viipurin pommituksissa. Kaipaisen mukaan vasta viime vuonna ilmestynyt osin fiktiivinen omaelämäkerta "Vihreiksi poltetut puut" on purkanut evakkokokemusta niin, etteivät painajaisetkaan vaivaa entiseentapaan.

Kirjailija Anu Kaipaisen kipeä lapsuusmuisto on rakkaan kissan jääminen kotipihalle, kun piti lähteä evakkoon Muolaan Perkjärven kylästä. - Möykky sisälläni on pysynyt, vaikka olen kirjoittanut.Se ei ole mennyt puhki.

Sotalapsien yhdistyksen puheenjohtaja Pertti Kaven selvitti niitä ongelmia,
mitä syntyi kun Ruotsiin lähetetyt lapset eivät halunnetkaan palata Suomeen. Hänestä olisi pitänyt ymmärtää, että lapset kotiutuivat uusiin perheisiin ja että jotain mennyt poikki biologisten vanhempien ja lasten välillä.

Palautuskiistoissa lapset rinnastettiin Suomen oikeuskäytännössä esineisiin. Ruotsissa lähestyttiin kysymystä siitä näkökulmasta, mitä ero uudesta perheestä vaikutti lapsen psyykeen ja varoitettiin traumoista.

"Lasta kunnioitettiin ja kuunneltiin enemmän kuin Suomessa" , arvioi Kaven
näkemyseroja.

Historian tutkija Esa Koskinen kertoi siitä, miten Lohjan Kalkkitehtaan
johtajan Peter Forsströmin suhteet Tanskaan ja Ruotsiin vaikuttivat niin,
että Tanskaan lähetettiin noin sata lasta ja Ruotsiin 60 sikäläisten
tehtaitten kutsusta. Lapsia kutsuttiin "talvi- ja sementtilapsiksi", koska
Tanskaan mentiin talveksi ja Ruotsiin sementtitehtaan lomapaikkaan.

Tutkija Tuomas Tepora selvitti sota-ajan lasten leikkejä. Lapset
käsittelivät leikkimällä sitä, mitä näkivät. Niinpä leikit liittyivät sotaan
ja myös hautajaisiin. Aikuiset eivät aina ymmärtäneet esimerkiksi
sankarihautajaisiin liittyneitä leikkejä.

Ohjaaja-kirjailija Imbi Paju kertoi Viron vaietuista muistoista Siperiaan
karkotetun äitinsä ja hänen kaksoissisarensa vaiheista syntyneiden elokuvan ja kirjan pohjalta.

Lohjan kirjaston toisessa kerroksessa on esillä myös seminaariin teemoihin
liittyvä Iris Salorannan näyttely "Lapskulta -- Lapsrukka", jota täydentävät keramiikkataiteilija Helena Hernbergin pienoispatsaista koostuva näyttely
"Tuppisuut".

Lohjan museon makasiinilla jatkuvat viime vuoden Evakkovaelluksen teemat näyttelyssä "Varttitunti aikaa". Siinä Lohjan Karjalaseura ry. ja
Evakkolapset ry. elvyttävät historiaa, kun esillä on valokuvia evakkojen
elämästä vuosina 1941-44 sekä evakkojen mukanaan tuomia esineitä ja niihin liittyviä tarinoita. Lisäksi esillä on valokuvanäyttely "Erään suvun
tarina", jossa Lissu Kaivolehto kuvaa perheensä evakkovaiheita

______________________________________________________________


Lauri Kosonen jatkaa puheenjohtajana

Lauri Kosonen valittiin Evakkolapset ry:n puheenjohtajaksi toiselle kaudelle lauantaina 30.3. Muurlassa pidetyssä yhdistyksen vuosikokouksessa.

Kososen lisäksi hallitukseen valittiin kuusi jäsentä. Vanhoista hallituksen
jäsenistä jatkavat Eini Hämäläinen, Maija-Liisa Jokinen, Anne Kuorsalo ja Tarja Lang. Uusina jäseninä hallitukseen valittiin Eeva Juusti ja Riitta Suonpää.

Tuore tohtori kunniajäseneksi

Kokouksessa yhdistyksen ensimmäiseksi kunniajäseneksi kutsuttiin Pentti
Kortelainen
. Hän toimii yhdistyksen yhdyshenkilönä Rovaniemellä ja on
aktiivisesti osallistunut yhdistyksen toimintaan sen perustamisesta lähtien.

Sallan Alakurtilla syntynyt Kortelainen väitteli maaliskuun alussa Lapin
yliopistossa. Väitöskirjan nimi on Kadonnet kylät, elävät suvut. Siinä on
selvitetty luovutetun Sallan alueen vaiheita sosiaalisen liikkuvuuden sekä
kylien ja sukujen muotoutumisen valossa. Vastaavaa tutkimusta ei ole
aikaisemmin tehty luovutetuilta alueilta.

Tänä vuonna 80 vuotta täyttävä Kortelainen on Lapin yliopiston vanhin
väittelijä ja koko Suomessa ensimmäinen väittelijä, joka on edennyt
tohtoriksi ikääntyvien yliopiston kautta. Kortelainen ei ole aikoinaan
käynyt oppikoulua. Hän on valmistunut kansankoulun opettajaksi ja aloittanut yliopisto-opinnot kesälomien aikana.

Väitöskirjan kanteen on piirretty kuva Kortelaisen kotipihan kivestä, joka
oli jääkauden aikainen siirtolohkare. Lisätietoja väitöksestä oheisen
linkin kautta. http://www.ulapland.fi/?deptid=25560

Vuosikokouksen puheenjohtajana toimi Eila Jantunen.




Tutkijatohtori Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen mukaan paikattomuuden kokemus on osa evakkolasten paikkatunteen muodostumista; ei juurru eikä kiinny mihinkään, ei ole kuin kotonaan.

Minuuteen jäi lovi


"Pakon edessä pois otettu paikka on jättänyt loven minuuteen", tiivisti
tutkijatohtori Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen puhuessaan Evakkolapset ry:n vuosikokouksen yhteydessä järjestetyssä seminaarissa.

Muurlan Opistolla lauantaina 29.3. pidetyn seminaarin teemana oli Veikko
Vennamo ja asutustoiminta. Suomen Akatemian tutkijatohtori Kuusisto-Arponenpohti omassa alustuksessaan paikan ja minuuden välistä herkkää yhteyttä.Kuusisto-Arponen on selvittänyt pakotetun siirtymisen pitkäaikaisvaikutuksiatekemällä 31 evakkolapsen teemahaastattelut. He olivat haastatteluhetkellä70-84 -vuotiaita, mutta evakkoon lähtiessään 3-14 -vuotiaita.

"He joutuivat luopumaan omasta turvallisuuden saarekkeesta. Evakoista tuli diaspora -yhteisö Suomen sisällä", kuvailee Kuusisto-Arponen. Seurauksena paikattomuus on tullut leimalliseksi osaksi evakkolasten paikkatunteen rakentumista.

Tutkijan mukaan kaikki ihmiset pohtivat, keitä me olemme ja mikä on
paikkamme yhteiskunnassa. Tähän pohdintaan liittyy samalla kuulumisen
tunteen etsimistä. Evakkolapsissa evakkous näkyy tutkijan mukaan jatkuvana mentaalisena liikkeenä olona.

"Haastateltavat kuvaavat matkan jatkuvan koko elämän ajan."

Juurettomuus on karjalaisuuden kääntöpuoli


Kuusisto-Arposen mukaan tapaan kiinnittyä tilallisen arkeen on vaikuttanut
paikkojen vaihtuminen evakkomatkalla. Silloin tärkeintä on ollut
selviytyminen. Seurauksena myöhemminkään paikkoihin ei ole pystytty tai
haluttu kiintyä.

"Kodin tunnetta on etsitty useista paikoista. On pelko asettua aloilleen,
ollaan oltu jatkuvasti varautuneita uuteen lähtöön. Paikkojen ei ole annettu tulla osaksi minuutta, jottei lähtö vaikuta, jos pitää lähteä. On suojeltu itseä."

Paikattomuudesta ei ole Kuusisto-Arposen mukaan päästy eroon, vaikka on asuttu samalla paikkakunnalla jopa 40 vuotta.

"Paikattomuus on kollektiivinen kokemus. Samalla juurettomuus on karjalaisen selviytymistarinan kääntöpuoli", tiivistää Kuusisto-Arponen. Hän muistuttaa, miten evakkolapsilla lähtö on ollut nimenomaan kotoa lähtö.

"Evakkolasten monitahoiseen paikkaidentiteettiin liittyy kaipuun
mielenmaisema. Evakkolasten paikaksi on muodostunut muistin paikka",
kuvailee Kuusisto-Arponen.

Käytännön tasolla muistin paikkaan on päästy konkreettisesti kiinni
muistoesineillä samoin kuin tuomalla kotiseutumatkojen aikana menetetystä kodista kasveja uusille asuinpaikoille. Kahtena kesänä järjestetty Evakkovaellus on tukijan mukaan ollut mahdollisuus siirtää sukupolvien kokemusta ja palata vanhoihin muistoihin.

"Paikkoihin liittyvät kokemukset ja tunteet ovat yli sukupolvien siirtyviä.
Paikka on arjen kokemus mutta myös tapa ymmärtää maailmaa", luonnehtii
tutkija.

Meri Vennamon kuvaukset isästään Veikko Vennamosta olivat koskettavan henkilökohtaisia. Isä Veikko oli rehti, periaatteen mies, joka vaikutusvaltaisista vastustajista huolimatta uskalsi ja jaksoi aina pitää kiinni vakaumuksestaan.



Veikko Vennamon energisyys oli ehtymätön

"Jos Veikko ei tehnyt työtä, hän meni sitten nukkumaan. Hän vietti tervettä elämää eikä koskaan pitkästynyt tai masentunut. Joka aamu hän tarttui toimeen tunnuksella ´maata voi muuttaa´. Hänen energisyytensä oli ehtymätön.Vielä viime vaiheessa Meilahden sairaalassa hän ryhtyi organisoimaan sairaalan toimintaa."

Tähän tapaan kuvaili Meri Vennamo isäänsä Veikko Vennamoa, jonka enemmistömuistaa poliitikkona, mutta joka on myös suuri karjalainen vaikuttaja. Mer iVennamon mukaan ainoa henkilö, jolle Veikko ei väittänyt vastaan, oli hänen äitinsä Sivi, joka oli koulutukseltaan opettaja.

Veikko Vennamon, alunperin Fennanderin, isä kuoli sodan aikana kotiinsa
Lahdenpohjaan ja hänet ehdittiin haudata sinne ennen evakkoon lähtöä.

"Veikko heräsi isänsä kuolinpäivänä rintamalla kello viiden aikaan aamusta
siihen, että isä kutsui. Hän tiesi heti, että jotain oli tapahtunut."

Neuvostoliittoon Veikko Vennamo ei koskaan halunnut matkustaa ja kotiseudunmenetyksestä hän totesi perheelleen, että se on mennyt, mikä on mennyt.
"Ajattelen, ettei hän puhunut kipeimmistä tunteistaan edes perheelleen",
arvioi Meri Vennamo.

Kerran Veikko Vennamo kuitenkin suostui lähtemään rajan taakse. Silloin
Pekka Vennamo toimi liikenneministerinä ja teki virkamatkan Niiralan kautta. Tuossa vaiheessa Niirala ei ollut vielä avoin virallinen rajanylityspaikka. Pekka Vennamo halusi koko perheen mukaan katsomaan Lahdenpohjaa.

"Matkalla näin välähdyksen millainen Veikko oli nuorena", kuvaili Meri
Vennamo monivaiheisen matkan vaikutelmia. Ydinhetkiin kuului laivaretki
Laatokalla Korkeasaaren lautan kokoisella aluksella. "Veikko oivalsi, että
siinä lähellä on perheen Lepola -kesähuvila. Kapteeni sanoi, ettei sinne voi
mennä, mutta Veikko meni ja tarttui ruoriin ja ohjasi aluksen Lepolan luona
1,5 metrin päähän rannasta."

Meri ja Veikko Vennamo kiipesivät sitten korkealle kalliolle huvilan
paikalle. Veikko Vennamo löysi raunioista keittiön portaat. "Siinä tunteet
olivat hetken pinnassa."

Lahdenpohjan hautausmaan siivous


Vennamot kävivät myös Lahdenpohjan raunioina olleella hautausmaalla, jossa Veikko pisti koko perheen puhdistamaan sammaloituneita hautakiviä.
"Hautausmaalla meni kaksi päivää. Kun kivi saatiin puhtaaksi, Veikko
luonnehti muutamalla sanalla haudattua henkilöä. Kaikki hautatiedot
kirjattiin ylös ja lista painettiin Suomen Uutisissa."

Veikko Vennamon isän hautaa ei löytynyt, mutta joitakin vuosia myöhemmin sen löytymisestä ilmoitettiin perheelle. "Veikko oli koko ajan kuin nuori poika. Oli ihana reissu, eheytti menetyksen", arvioi Meri Vennamo matkaa.

Hän kertoi myös, miten Veikko Vennamon puhelinnumero oli aina luettelossa ja kuinka ihmiset soittivat Veikolle ja lähettivät hänelle valituksia eri asioista ja kuinka Veikko sitten hoiti hänen puoleensa kääntyneiden ihmisten asioita.

"Ihminen, jolla ei ole tavoitteita oman itsensä ulkopuolella, ei voi olla
onnellinen. Veikon voimana olivat ne arvot ja ihanteet, jotka hän oli
nuorena valinnut ja joista hän piti kiinni", tiivisti Meri Vennamo isältään
saamaansa perintöä.

 

Evakon kohtalo järkyttää aina

"Evakon kohtalo on jokaisella erilainen mutta aina yhtä satuttava ja
järkyttävä." Näin tiivisti professori, kirjailija Laila Hirvisaari
puheessaan toisen valtakunnallisen Evakkovaelluksen avajaisissa Lohjalla
lauantaina 4.8..

Hirvisaari muisteli omaa evakkomatkaansa, joka alkoi juhannuksen jälkeen
kesällä 1944. Se vei perheen Lappeenrannan ja Nuijamaan rajalta
hevoskyydillä Savitaipaleelle ja Selänpään asemalle. Sieltä noustiin
junaan.

"Matka kesti pari viikkoa, niin ainakin muistan. Vähintään kerran meidät
juoksutettiin metsään pommituslaivueen pelossa. Mynämäeltä Hiekkamäen
asemalta meidän perheemme, sotaleski-äitini, minä pieni tyttö ja
isovanhempani haettiin Korvensuun kylään, Jäppilän taloon. Alkoi kesä
uusissa maisemissa, hyvien ihmisten luona."

Evakkovaellus kokosi yli 300 osanottajaa noin kahdeksan kilometrin reitille.
Nuorimmat vaeltajat olivat kolmen viikon ikäinen poika ja kuuden viikon
ikäinen tyttö. Vanhin vaeltaja oli 94-vuotias.

_________________________________________________

Lahden evakkolapset tekivät
historiaa sarjakuvilla

Lahden evakkolapset ovat sananmukaisesti tehneet historiaa tallentamalla
evakkomatkansa muistot sarjakuvina.

Kokemukset on koottu kirjaksi "Ai tuntuks siust sellaselt", jossa
senioreille tarkoitetun sarjakuvatyöpajan kokemuksista pääsevät osallisiksi
kaikki kiinnostuneet.

Kuva:Liisi Mäkilä

Evakkolasten sarjakuvapajaa vetänyt Reima Mäkinen kiinnittää huomiota
siihen, miten sotaseikkailut ovat yksi suostuin sarjakuvan lajityypeistä.
Samaan aikaan kuitenkin sota sen vaikutukset ja todellinen olemus on ollut kokonaan piilossa. Hän painottaakin, miten Lahden työpajassa syntyi
sarjakuvia toisenlaisista häviäjistä ja sankareista, mihin on totuttu.

Samalla Mäkinen tunnustaa, miten hämmentävää on todeta konkreettisesti, kuinka syviä sukupolvien ajan kestäviä haavoja sota-aika jättää ihmisiin.

Professori Antti Karisto toteaa, miten sarjakuvan toimivuutta lisää se, että muistomme ovat kuvallisia. Erilaiset onnen, ilon, surun ja häpeän tunteet ovat sananmukaisesti piirtyneet mieleemme ja taltioituneet tajuntaamme pikemminkin kuvina. Muistojen kuvittaminen on etäisyyden ottoa, kipeiden kokemusten päättelyä. Kariston mukaan muistelun tarvetta lisää se, että vanhempana ihminen palaa elämänsä aikaisempiin kerroksiin.

Karisto ottaa esiin myös sen, kuinka on tutkinut Espanjassa asuvia
suomalaisia eläkeläisiä, joista yllättävän moni on kotoisin Karjalasta. He
kertovat evakkomatkasta ikään kuin selityksenä, miksi ovat Espanjassa ja
kuinka ovat oppineet asettumaan uusiin oloihin. Lähtö Karjalasta kirpaisi,
mutta sen jälkeen muutot eivät ole tuntuneet.

Lopuksi Karisto toivoo jatkoa hienolle avaukselle ja heittää ilmaan
jatkokysymyksen: miltä evakoista tuntui tulla Lahteen?

Leena Nietosvuori pohtii kirjassa taiteen merkitystä sisällön antajana
elämälle ja terveyden tukijana. Hän mainitsee ohimennen myös sen, miten
muistelu vanhainkodeissa tulkittiin aikanaan kielteiseksi toiminnaksi, jota
ei saanut tukea.

Terhi Willman selvittää karjalaista perinnettä ja sitä, miten
evakkokertomukset elävät ja kuinka sodan kokemusten kertominen on kuin jatkokertomus. Hänkin viittaa muistojen kipeyteen ja toteaa, että vain osa työpajan osallistujista halusi näyttää kuvat julkisesti.

Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Lahden
kulttuuriset merkit -hanke ja Lahden ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutti järjestivät syksyllä 2006 Sarjakuvan lokakuu -tapahtuman. Se sisälsi seminaareja, näyttelyitä ja työpajoja. Täysin uusi avaus oli sarjakuvapaja seniori-ikäisille.

Kirja: Anja Kuhalampi & Eija Mäkelä: "Ai tuntuks siust sellaselt" -
sarjakuva evakkomuistojen tallentajana. Lahden ammattikorkeakoulun julkaisu,sarja C, osa 25.

Anne Kuorsalo
__________________________________________________

Evakkotie ilmestynyt

Evakkoon lapsena joutuneet muistelevat pakenemista sodan jaloista ja kertovat muutenkin evakkouden vaikutuksista elämään uudessa Evakkotie -kirjassa.

Kirja julkistettiin tiistaina 10.10. Helsingissä. Sen ovat toimittaneet Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta. Kirja jatkaa syksyllä 2005 ilmestyneen paljon kiitoksia saaneen Evakkolapset -kirjan teemojen käsittelyä. Lisätietoja tästä

Evakkotien kirjoittajia kirjan julkistamistilaisuudessa.
_______________________________________________

Evakkojen yhteinen kohtalo korostuu Berliinin näyttelyssä

Erilaiset evakkokokemukset, -muistot ja dokumentit nivoutuvat yhteen Berliinin suuressa Euroopan pakkolähtöjä esittelevässä näyttelyssä.

Pieni viipurilainen evakkopoika katsee valokuvasta vitriinissä, jossa hänen kohtalotoverinsa ovat muista Euroopan maista. Aivan samoin Veikko Lavin Evakon laulu ja Karjalaisten laulu ovat kuunneltavissa toisessa vitriinissä, jossa kerrotaan, miten kotiseudun kaipuu ilmenee musiikin välityksellä.
Lue raportti näyttelystä täältä


Evakkolasten kesäkuun 2012 alun matkalta Karjalan kannakselle

kannaksella12

 

Yhdistyksen hallitus jatkaa samassa kokoonpanossa, puheenjohtajana Eini Hämäläinen Salosta. Vuosikokouksen
valitsemana toiminnantarkastajana jatkaa Riitta-Sisko Tarkka ja varatarkastajana Teuvo Leinosen, molemmat
Helsingistä.
Järjestäytymiskokouksessaan 7.3. hallitus valitsi varapuheenjohtajaksi Lauri Kososen Lappeenrannasta
ja sihteeriksi Eeva Härön. Muut hallituksen jäsenet ovat Liisa Koistinen, Anne Kuorsalo ja Raimo Vanninen Helsingistä,
Maija-Liisa Jokisalo Nokialta ja Osmo Mälkiä Kangasalta. Yhdistyksen taloudenhoitajaksi ja jäsenrekisterin pitäjäksi
hallitus päätti kutsua Marja Ansion Paimiosta. - LK

___________________________
Matkakertomus ja kuvia täällä

________________________________________________

Laatokalta Ruotsiin ja Heinävedelle


Laatokan Karjasta ensin evakkoon, sitten Ruotsiin sotalapseksi ja takaisin Suomeen, juuri kun
uudet vanhemmat ja uusi koti oli tullut omaksi. Näin kulkee Aili-Kaarinan tarina, joka on julkaistu ruotsinkielisenä.

Liisa Holopaisen kirja "Aili-Kaarina och fosterlandet", Aili-Kaarina ja isänmaa on tositarina,
vaikka kirjoittajan ja kirjan päähenkilön nimi ei olekaan sama. Kirja keroo erityisesti sotalapsen
tarinan, mutta muistuttaa myös evakkojen kovista kokemuksista. Lue Anne Kuorsalon artikkeli kokonaan tästä


____________________________
Sivistystyötä tutkittu vähän


Historiallisesti tutkittu ja tilastoitu tieto vapaasta sivistystyöstä on varsin hajanaista, vaikka
kansalais- ja työväenopistoissa opiskelee tänäkin päivänä yli 600 000 suomalaista. Tämä on
yksi johtopäätöksistä Tarja Langin väitöskirjassa, joka on otsikoitu haastavasti
"Myyttisestä sankarirehtorista opistoäidiksi ja manageriksi, Sukupuolen näkökulma kansalais-
ja työväenopiston johtajuuteen."

Espoon työväenopiston rehtorina työskentelevä Lang on jäljittänyt tutkimuksessaan
kansansivistyksen kadonneita naisia. Samalla hän on selvittänyt yleisemminkin koko
kansansivistyksen historiaa, joka on sopeutunut nykyiseen uusliberalistiseen aikaan niin,
että korostetaan yksilön mahdollisuuksia kehittää itseään vapaa-ajalla.
Sivistyksen sijasta puhutaan oppimisesta ja viihtymisestä.

Evakkolapsille väitöksen kiinnostavuutta lisää se, että Tarja Lang ehti päivätyön ja
tutkimushankkeen edistämisen ohella toimia kaksi vuottta 2006-8 Evakkolapset ry:n ha
llituksen jäsenenä. Lisäksi hän on kirjoittanut vuonna 2005 ilmestyneessä kirjassa
?Evakkolapset? oman perheensä evakkovaiheista Lieksan Egyptinkorvessa. Tarja Langin isä,
Aleksanteri Reittu oli syntynyt Suojärvellä. Lue lisää

Sodan tunnevammat tuntuvat yhä


"Ruma sota, talvi- ja jatkosodan vaiettu historia".
Lue Anne Kuorsalon arviointi kokonaisuudessaan tästä
_______________________________________________
Juurien tutkiminen vei tohtoriksi

Tutkijat ovat välttäneet tarttumasta luovutettujen alueiden vaiheita ja
historiaa selvittäviin tutkimushankkeisiin. Aihepiiri on jätetty lähinnä
kotiseututyöstä kiinnostuneille. Vain harvat tästä joukosta ovat
tavoitelleet työlleen tieteellistä arvovaltaa. Pentti Kortelaisen Sallaa
käsittelevä väitöskirja kelpaa esimerkiksi, miten omien vaiheiden
selvittäminen kantaa tohtoriksi asti.

Samalla väitöskirja "Kadonneet kylät - elävät suvut" paikkaa muutenkin
aukkoja, sillä Sallan historiaa on pidetty esillä paljon vähemmän kuin
vaikkapa Karjalan ja Petsamon vaiheita.

Anne Kuorsalon kirja-arvio kokonaan täällä

_______________________________________________
Evakkolapset muistavat pommi-iskun kauhut

Elisenvaarassa tapahtui Suomen kaikkien aikojen tuhoisin siviilipommitus
20.6.1944. Vasta nyt sen vaiheet on koottu kirjaan, jonka ydintä ovat
pommituksen keskelle evakkomatkalla joutuneiden lasten kuvaukset
kauhukokemuksesta, jossa he menettivät useita perheenjäseniään.

Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin "Vaiettu Elisenvaaran pommitus,
Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944" tiivistää jo kirjan nimeen perusasiat.
Teoksen oma historia on sekin osa suomalaista vaikenemista.
Lue täältä Anne Kuorsalon arviointi kirjasta
_____________________________________________________________
Sota tuntuu yhä tunne-elämässä

"Sodan pitkä varjo" ilmestyi viime vuonna. Lue Anne Kursalon esittely kokonaan täältä


___________________________________________________________________