|
Eini
Hämäläinen uudestaan Evakkolasten johtoon
Eini
Hämäläinen Salosta valittiin Evakkolapset ry:n
uudeksi puheenjohtajaksi maaliskuussa pidetyssä vuosikokouksessa.
Hän on toiminut viimeiset kolme vuotta yhdistyksen varapuheenjohtajana
oltuaan sitä ennen vuoden puheenjohtajana.
Hallitus
valitsi järjestäytymiskokouksessaan yhdistyksen varapuheenjohtajaksi
Lauri Kososen Lappeenrannasta. Hän on toiminut viimeiset
kolme vuotta puheenjohtajana. Muina hallituksen jäseninä
jatkavat Maija-Liisa Jokisalo Nokialta, Liisa Koistinen ja Anne
Kuorsalo Helsingistä sekä Osmo Mälkiä Kangasalta.
Uutena hallitukseen valittiin Riitta Salminen Lappeenrannasta.
-
Yhdistyksen hallituksen tehtävänä on yhdistää
jäsenten voimavarat ja kerätä myös toisen
ja kolmannen sukupolven evakkojen kokemuksia ei ainoastaan heitä
itseään ja yksilöitä varten vaan tiedostaen
sen, että nämä kokemukset ovat vaikuttaneet kansakunnan
historiaan, linjaa Hämäläinen.
Hän
painottaa, kuinka Evakkolasten yhdistyksen keskeinen tehtävä
on
tunnemuistojen kerääminen ja yhdistävä asia
on yhteinen kokemustodellisuus.
-
On kannettava vastuuta tulevaisuudesta ja sukupolvista, joihin
itse
evakkouden kokeneet ovat vaikuttaneet. On pystyttävä
näkemään ajan ilmiöitä samoin kuin historian
rasitteita ja löydettävä niistä voimaa. On
yhdistettävä voimavaroja ja tehtävä yhteistyötä
muiden sodan kokeneiden lasten yhdistysten kanssa. Tehtävä
on haasteellinen ja vaativa mutta tätä aikaa rikastuttava.
Työhön myös velvoittaa jälleenrakentajasukupolven
perintö, jonka olemme saaneet.
Yhdistyksen
toiminnassa kesän päätapahtuma on Urjalassa lauantaina
10.7. 2010 järjestettävä neljäs valtakunnallinen
Evakkovaellus. Sen järjestelyistä päävastuun
kantaa Urjalan Karjalaiset ry ja Evakkolapset ry. on yhteistyökumppanina.
Aikaisemmissa vaelluksissa Evakkolapset on ollut
pääjärjestäjänä, vaikka vaelluksen
käytännön toteutuksesta niin Virolahdella kuin
Lohjalla ovat vastanneet paikalliset karjalaisseurat yhteistyö-
kumppaneineen.
-
Evakkovaellus on osa evakkouteen liittyvän kokemuksen siirtoa
sukupolvelta toiselle, toteaa Hämäläinen. Vaelluksella
kävellään noin seitsemän kilometrin matka
ja tavoitteena on eläytyä evakkoon lähdön
ja evakkomatkan tunnelmiin. Samalla vaellus on kunnianosoitus
kaikille evakkotien läpikäyneille.
Lauri
Kosonen jatkaa Evakkolasten johdossa
Lauri
Kosonen jatkaa Evakkolapset ry:n puheenjohtana. Kolmannelle
kaudelle valittu Kosonen toteaa, että yhdistyksen tämän
vuoden
toiminnassa keskeinen tapahtuma on 4.7. Virolahdella järjestettävä
kolmas valtakunnallinen Evakkovaellus. Vaelluksen suojelija on
valtioneuvos Riitta Uosukainen. Evakkovaellukselle odotetaan useita
satoja vaeltajia.
Kun
marraskuussa tulee kuluneeksi 70 vuotta talvisodan alkamisesta,
nuorimmatkin talvisodan alta evakkotielle joutuneet lapset ovat
kohta
vähintään 70-vuotiaita. Heidän kohtaloaan
haluamme kunnioittaa ja
samalla kutsua heitä sekä heidän jälkipolviaan
ja ystäviään mukaan
muistovaellukselle, sanoo Kosonen.
Evakkolasten
varapuheenjohtajana jatkaa Eini Hämäläinen.
Hallituksessa
jatkavat niin ikään Eeva Juusti, Maija-Liisa
Jokisalo ja Anne Kuorsalo.
Uusina jäseninä hallitukseen valittiin Osmo Mälkiä
ja Liisa Koistinen,
joka palasi hallitukseen muutaman vuoden tauon jälkeen.
Evakkolapset
on lapsina evakkoon joutuneiden ja heidän jälkeläistensä
sekä ystäviensä yhteisjärjestö.
EVAKKOLASTEN
LAULU
( Sävel Ystävä sä lapsien, virsi 492 )
Tunnet
minut, Jumala.
Elämän sain sinulta.
Tiedät lapsen herkät vaiheet,
riemun hetket, murheen aiheet.
Tunnet minut, Jumala,
kauas kuljin kotoa.
Mielessäni
tavoitan
varhaisimman maiseman,
äidin kasvot vuoteen yllä,
isän äänen muistan kyllä.
Kaikki se on tallella
sydämeni pohjalla.
Minne
kuulun, tiedän sen.
Vielä tunnen kaipauksen.
Kauas taakse jäivät juuret.
Tiedät kaikki haasteet suuret.
Kyyneleet ja toivon näit.
Paljon muuttui, sinä jäit.
Kuinka
kaunis on se maa,
jossa nyt saan asustaa.
Rakkaista ja ystävistä
on niin paljon kiittämistä.
Kodin annoit, työhön veit.
Herra, kaiken hyvin teit.
Jälkeen
pitkän taipaleen
vielä yhden matkan teen
kohti suurta salaisuutta,
kohti isänmaata uutta.
Kirkkaudessa kodin sen
kohtaan kasvot rakkaiden.
Evakkolapsille
lämmöllä
18.2.2009
Anna-Mari
Kaskinen
.....................................................
PÄÄKAUPUNKISEUDUN
EVAKKOLASTEN HENGELLISESSÄ PÄIVÄPIIRISSÄ Karjalatalolla
oli helmikuussa vieraana Anna-Mari Kaskinen, kirjailija,
runoilija, sovittaja, toisen polven evakkolapsi. Hän kertoi
koskettavasti "Kaukaa kotoa" teemanaan omasta runoilijan
ja lauluntekijän evakkomatkastaan ja laulujen synnystä.Anna-Mari
oli evakkoudestaan ammentaen sanoittanut pyynnöstä evakkolapsille
omistetun laulun. Evakkolasten laulun sanat koskettivat,
herkistivät ja saivat kyynelehtimään.Ystävä
sä lapsien- sävelellä laulettavan Evakkolasten
laulu kajahtaa evakkolasten Tuomasmessussa Helsingissä Agricolan
kirkossa Tehtaankatu 23 26.4.09 klo 18.
|
|
Sodan
tunnevammat tuntuvat yhä
Sota-aika merkitsi kokonaiselle sukupolvelle huolettoman lapsuuden
ja
nuoruuden menetystä. Tästä aiheutuneista tunnevammoista
vaikeneminen voi
johtaa tunnekuorman siirtymiseen seuraavien sukupolvien kannettavaksi
ja
rakenteellisen sukupolviväkivallan jatkumiseen.
Näin
tiivistyy tutkija Sari Näreen keskeinen teesi lapsista ja
nuorista
sukupolviväkivallan uhreina artikkelissa, joka on julkaistu
Näreen ja toisen
tutkijan Jenni Kirveksen toimittamassa kirjassa "Ruma sota,
talvi- ja
jatkosodan vaiettu historia".
Teos
on saanut ristiriitaisen vastaanoton eikä ihme. Kirjan nimi
on
tarkoituksella ärsyttävä, silti se ei tarjoa suuria
paljastuksia.
Kirjoittajat lähestyvät sodan vaiettua tunneperintöä,
mutta eivät oikein saa
aiheesta otetta. Vertailukohteeksi käy Erkki Kujalan kirja
"Sodan pitkä
varjo", sillä se onnistuu samassa tehtävässä
erinomaisesti.
Esipuheessa
Näre ja Kirves toteavat, etteivät tutkijat ole kysyneet,
miltä
sota tuntui. Samalla he muistuttavat, että jos mielen sisäisten
merkitysten kartoittaminen jää tutkimukselta tavoittamatta,
hukataan paljon
psyykkistä energiaa. Tutkijat ovat oikeassa päätellessään,
miten
kollektiivisten traumojen sanallistaminen lieventää
tarvetta purkaa niitä
toiminnan kautta ja samalla voidaan käsitellä sodan
jälkipolville perinnöksi
jättämää henkistä kuormaa.
Sodan
surutyö on tehtävä loppuun, vaativat Näre
ja Kirves, mutta varsinainen
haaste on, pystytäänkö enää tavoittamaan
niitä tunteita, joita sota
nostatti. Kirves luonnehtii sotaa avainkokemukseksi, joka vaikutti
sen
läpikäyneiden maailmankuvaan. Samalla hän painottaa,
ettei sota loppunut
rauhantekoon vaan on jatkunut henkisellä tasolla vielä
pitkään sodan
jälkeenkin.
Valitettavasti
hän ei ryhdy pohtimaan, mikä olisi oikea tapa rajata
sotavuosien läheisyys. Oliko sota "lähellä"
vielä 1954, jolloin sen
päättymisestä oli jo 10 vuotta, mutta kaikki urakoivat
raskaiden
sotakorvauksien jälkeen edelleen jälleenrakentamisessa?
Entä oliko sota
"kaukainen" jo kymmenen vuotta myöhemmin 1964?
Tuomas
Tepora kirjoittaa otsikolla "Elävät vainajat, kaatuneet
kansakuntaa
velvoittavana uhrina". Hän kiinnittää huomiota
siihen, miten kaatuneiden
siirtäminen kotiseuduille on kansainvälisesti mielenkiintoinen
ilmiö. Tähän
liittyen hän mainitsee myös vähälle huomiolle
jääneen vaiheen, jossa monia
karjalaisten evakuointipitäjiin haudattuja talvisodan kaatuneita
siirrettiin
jatkosodan aikana takaisin vallatuille kotiseuduille.
Vainajat
siirrettiin omaisten pyynnöstä, heille oli tärkeää
saada vainajat
lähelle kotia ja kansallisesta näkökulmasta oli
tärkeää saada kaatuneet
pyhittämään Karjalan rajaseutuja, päättelee
Tepora. Mikähän mahtoi olla
ratkaisevampaa: haluttiinko vainajat todella pyhittämään
Karjalan rajaseutuja vai oliko oleellisempaa se, että karjalaiseen
kulttuuriin on kuulunut käydä omaisten haudoilla säännöllisesti?
Halusivatko
äidit poikansa oman kotipitäjän kirkkomaahan, vanhojen
sukuhautojen lähelle
vain siksi, että uskoivat palaavansa ikiaikaiselle kotiseudulleen
pysyvästi?
Näihin
poikkeuksellisen tunnepitoisiin kysymyksiin ei ainakaan tutkimuksella
pystytä enää vastaamaan. Tutkijat eivät selvittäneet
sodan henkisiä
vaikutuksia silloin, kun miehensä ja poikansa kaatuneina
menettäneiden
enemmistö oli vielä elossa. Mikseivät tutkineet?
Vastaus kytkeytyy osaltaan
Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin ja suomettumiseen,
jonka kirjan
kirjoittajat niin ikään ohittavat. Kuitenkin juuri se
aiheutti suuren osan
vaikenemisesta.
Näihin
poliittisiin syihin liittyy myös se, ettei liioin niitä
tunteita ole
kartoitettu, jotka kumpusivat, kun talvisodan jälkeisessä
elintarvikepulaa
kärsineessä maassa oli satoja tuhansia evakkoja. Heitä
ei kukaan kaivannut
asumaan omille mailleen eivätkä evakot itsekään
muuta
halunneet kuin takaisin kotiin. Tämä kotiseudun menetyksestä
aiheutunut
tunnekuorma -- aineellisista seurauksista puhumattakaan -- epäilemättä
vaikutti myös jatkosotaan, mutta tutkijat ohittavat kotiseudun
menetyksen
tunnepuolen pohdinnan.
Kirjan
tiukasta nimestä aiheutuu ongelmia, koska tekijöiden
on yritettävä
vakuuttaa, että sodan rumat puolet ovat unohtuneet, jolloin
jäljelle on
jäänyt kirkastettu kuva suuresta sankaritarinasta. Näin
argumentoi Jenni
Kirves käsitellessään kirjailijoita ja traumaattista
sotaa. Kuitenkin Väinö
Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi jo 1954 ja vei mennessään
suuret
sankaritarinat.
Usean
kirjoittajan artikkeleista koottua teosta vaivaa hajanaisuus.
Toisaalta se tarjoaa herätteitä moneen suuntaan. Jussi
Turtiaisen artikkelissa "Kädestä suuhun, nälkämuistot
sodan pula-aikana"
todetaan, miten useimmille lapsille sodan keskeinen kokemus turvattomuuden
ohella oli ruuan niukkuudesta aiheutuva nälkä.
Aiheeseen
on kuitenkin vaikea päästä sisään. Siksi
tutkija toteaakin, ettei
nälkä helposti taivu sanoiksi, pikemminkin se rikkoo
merkityksellisen
kokemuksen. Kiinnostavin tieto on peräisin Aura Korppi-Tommolan
kyselytutkimuksesta, joka on lähetetty vuosina 1927 ja 1938
syntyneille. Vastaajista vain neljä prosenttia ei muista
nähneensä
nälkää. Lisäksi 45 prosenttia tunnusti olleensa
usein tai aina
nälkäisiä.
Yksi
johtopäätöksistä on se, että suomalaislasten
sota-
ajan kuolleisuutta saattoi ehkäistä maito. Jotkut nykyiset
eläkeläiset
arvelevat lapsuuden aliravitsemuksen näkyvän terveyden
reistailussa.
Turtiainen viittaa myös ruokamuistoista tehdyn tutkimuksen
vastaukseen,
jonka mukaan leivättömän lapsuuden unohtaa, rakkaudetonta
ei.
Teoksen
parasta antia on Näreen teksti lapsista ja nuorista
sukupolviväkivallan uhreina. Hän käsittelee monia
tunnekuormaan liittyviä
aiheita ja kirjoittaa, miten ikätovereista luopumisen prosessi
kuoleman
kautta kuuluu ikääntyneiden mentaalisiin kehitystehtäviin.
Sota-aikana
kysymyksen äärelle joutui nuori sukupolvi ikätovereiden
kaatuessa
rintamalla. Lisäksi kaatuneiden evakuointikeskuksissa jotkut
nuoret
joutuivat jatkuvasti tekemään
töitä ruumiiden kanssa.
Johtopäätöksiä
Näre kokoaa toteamukseen, miten sota-ajan
sukupolviväkivallalle oli ominaista se, että se kuoletti
tunteet. Kun
energia meni ruumiilliseen ja henkiseen selviytymiseen, elettiin
jatkuvassa
stressitilassa, joka herkisti tunteiden puuduttamisen. Näre
toteaa myös
miten nopeat lähdöt ja erokokemukset, jatkuvat siirtymiset
paikasta toiseen
ja yllättävät menetykset leimasivat kokonaisen
sukupolven lapsia ja nuoria.
Samalla hän tekee kiinnostavan rinnastuksen toteamalla, että
rauhattomuus
leimaa myös aikamme eetosta pitkittyneessä muutostilassa,
mikä on
pohjimmiltaan traumatisoivaa.
Anne
Kuorsalo
Sari
Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota, talvi- ja jatkosodan
vaiettu
historia, Johnny Kniga, 462 sivua, 2008
|
___________________________________________________________
Iris
Salorannan taide kertoo
sodan aikaisista kokemuksista
Lohjalainen taideterapeutti, kirjailija ja maalari Iris Saloranta
kertoo maalauksissaan sodan aikaisista kokemuksista evakkotien kokijana
ja sotaorpona
Lohjalaisen taideterapeutin, kirjailijan ja maalarin Iris Salorannan
Lapskulta – Lapsrukka -taidenäyttely Galleria Mörnessä
Uudenkaupungin virastotalon kahviossa tarjoaa monenlaista ajattelemisen
aihetta katselijalle. Työt ovat esillä helmikuun ajan.
Saloranta on itsekin evakkotien kulkija ja kokija sekä sotaorpo.
Hän toimii myös sota-ajan lapsuutta koskevan tiedon ja
tarinoiden ja lasten muistojen kerääjänä ja
kirjaajana.
– Näyttelyn nimi tulee siitä, että ihana äitini
puhutteli lapsia lempeästi lapskullaksi tai lapsrukaksi aina
tilanteen mukaan. Tämä näyttely toimii samalla tiedon
lähteenä ja pohjustuksena Vakkaopistossa Viikaisten koulun
auditoriossa 27. helmikuuta kello 14 järjestettävään
tilaisuuteen, jonka aiheena on ”Sodan kokeneiden lasten muistot
ja muisti”, toteaa Saloranta.
Salorannan mukaan näyttely kertoo muistijäljistä,
joita sota jätti lasten tunne-elämään ja miten
sota edelleen haavoittaa lapsia monilla puolilla maailmaa. Näyttelyssä
on mukana myös kookkaita akryylitöitä sekä ikoneita.
Vuonna 1939 syntyneenä hänellä itsellään
on hyvin vähän selkeitä muistikuvia sota-ajalta:
enemmän on tunnemuistoja sekä mielen kuvia, joita käsi
maalaa kuvan syntyessä.
– Tavoitteena on aktivoida ja kannustaa sodan kokenutta sukupolvea
ja kaikkia historiasta ja omista juuristaan kiinnostuneita lähtemään
rikastuttavalle tutkimusmatkalle menneisyyteen.
Saloranta korostaa, että meille on kerrottu sodan ajan poliittisesta
historiasta ja sotahistoriasta, mutta sen sijaan tiedämme vähän
siitä, miten lapset selvisivät sota-ajasta.
– Mitä joutuivat kokemaan sotaorvot, sotalapset, evakkolapset,
internoidut lapset, partisaanien lapsiuhrit ja saksalaisten sotilaiden
jälkeläiset. Sota jätti jälkensä ja vaikutti
näiden lasten elämään monella tavalla kaikkialla
Suomessa, ei vain evakuoinnin kohteeksi joutuneilla ja sotatoimialueella,
hän Saloranta muistuttaa.
Hänen mielestään nyt onkin aika tutkia miten sota
vaikutti sen ajan arkeen, lasten kasvuun ja kehitykseen ja sitä
kautta koko yhteiskunnan kehitykseen.
– Tammenlehvä on päättänyt perustaa sodan
lasten työryhmän, jonka puheenjohtajaksi on nimetty Aura
Korppi-Tommola ja jäseniksi yksi edustaja kustakin sodan lasten
järjestöstä, kertoo Saloranta.
Ville Juuti/ Uudenkaupungin Sanomat
|
|
Sodan
kokeminen jätti jäljet
Menetyksistä
vaikeneminen, lohdutuksen puuttuminen, yksin pärjäämisen
pakko, varhainen vastuunotto ja kova työnteko ja siitä
syntynyt
lunastajaidentiteetti itsensä uhraamalla.
Näihin
tekijöihin tiivisti dosentti Sari Näre sodan lapsena
kokeneiden
yhteisen henkisen perinnön Lohjalla 3.7. pidetyssä seminaarissa.
Sen aiheena oli
Sota, lapsuus ja muisti.
Seminaari
keräsi Lohjan kirjastoon runsaan sadan hengen yleisön,
joka
innostui keskustelemaan vilkkaasti alustusten jälkeen. Vaietuista
kovista
kokemuksista halutaan puhua, kun vihdoin on mahdollista.
Näreen
mukaan sodan kokeneet lapset ovat olleet uhreja. He ovat joutuneet
kantamaan vastuuta, joka yleensä tulee vanhempien kohdalle.
Hän arveli, että Suomessa on yli 50 000 sotaorpoa, yli
70 000 sotalasta ja ehkä noin 150 000 evakkolasta. Lisäksi
partisaanien uhreina kuoli 100 lasta. Pommituksissa on kuollut
tilastojen mukaan 230 lasta ja sotavangiksi joutuneista 2 500
siviilistä puolet oli lapsia.
Eri taidemuodot ovat tunnemuistojen tutkimisen väline,
sanoo
Evakkolapset ry:n kunniapuheenjohtaja, sotaorpo Iris Saloranta.
-
Meidän on osattava tunnustaa, että olemme sodan vammauttamia,
hän
jatkaa.
Iris
Saloranta totesi alustuksessaan, että tunnustamalla itsemme
sodan
uhreiksi voimme auttaa itseämme. Hänestä sodan
vaikutuksena lapsiin jäi
kiltteys, piti yrittää selviytyä ja olla järkevä.
Samalla yritettiin miellyttää, jotta tultaisiin hyväksytyksi
ja oltaisiin sellaisia kuin "pitää".
Kirjailija
Anu
Kaipainen muisteli evakkoon lähtöä Muolaan Perkjärveltä.Pahinta
oli, ettei kissaa saanut ottaa mukaan. Hänen äitinsä
mielenterveys romahti Viipurin pommituksissa. Kaipaisen mukaan
vasta viime vuonna ilmestynyt osin fiktiivinen omaelämäkerta
"Vihreiksi poltetut puut" on purkanut evakkokokemusta
niin, etteivät painajaisetkaan vaivaa entiseentapaan.
Kirjailija Anu Kaipaisen kipeä lapsuusmuisto on rakkaan
kissan jääminen kotipihalle, kun piti lähteä
evakkoon Muolaan Perkjärven kylästä. - Möykky
sisälläni on pysynyt, vaikka olen kirjoittanut.Se ei
ole mennyt puhki.
Sotalapsien
yhdistyksen puheenjohtaja Pertti Kaven selvitti niitä ongelmia,
mitä syntyi kun Ruotsiin lähetetyt lapset eivät
halunnetkaan palata Suomeen. Hänestä olisi pitänyt
ymmärtää, että lapset kotiutuivat uusiin perheisiin
ja että jotain mennyt poikki biologisten vanhempien ja lasten
välillä.
Palautuskiistoissa
lapset rinnastettiin Suomen oikeuskäytännössä
esineisiin. Ruotsissa lähestyttiin kysymystä siitä
näkökulmasta, mitä ero uudesta perheestä vaikutti
lapsen psyykeen ja varoitettiin traumoista.
"Lasta
kunnioitettiin ja kuunneltiin enemmän kuin Suomessa"
, arvioi Kaven
näkemyseroja.
Historian
tutkija Esa Koskinen kertoi siitä, miten Lohjan Kalkkitehtaan
johtajan Peter Forsströmin suhteet Tanskaan ja Ruotsiin vaikuttivat
niin,
että Tanskaan lähetettiin noin sata lasta ja Ruotsiin
60 sikäläisten
tehtaitten kutsusta. Lapsia kutsuttiin "talvi- ja sementtilapsiksi",
koska
Tanskaan mentiin talveksi ja Ruotsiin sementtitehtaan lomapaikkaan.
Tutkija
Tuomas Tepora selvitti sota-ajan lasten leikkejä. Lapset
käsittelivät leikkimällä sitä, mitä
näkivät. Niinpä leikit liittyivät sotaan
ja myös hautajaisiin. Aikuiset eivät aina ymmärtäneet
esimerkiksi
sankarihautajaisiin liittyneitä leikkejä.
Ohjaaja-kirjailija
Imbi Paju kertoi Viron vaietuista muistoista Siperiaan
karkotetun äitinsä ja hänen kaksoissisarensa vaiheista
syntyneiden elokuvan ja kirjan pohjalta.
Lohjan
kirjaston toisessa kerroksessa on esillä myös seminaariin
teemoihin
liittyvä Iris Salorannan näyttely "Lapskulta --
Lapsrukka", jota täydentävät keramiikkataiteilija
Helena Hernbergin pienoispatsaista koostuva näyttely
"Tuppisuut".
Lohjan
museon makasiinilla jatkuvat viime vuoden Evakkovaelluksen teemat
näyttelyssä "Varttitunti aikaa". Siinä
Lohjan Karjalaseura ry. ja
Evakkolapset ry. elvyttävät historiaa, kun esillä
on valokuvia evakkojen
elämästä vuosina 1941-44 sekä evakkojen mukanaan
tuomia esineitä ja niihin liittyviä tarinoita. Lisäksi
esillä on valokuvanäyttely "Erään suvun
tarina", jossa Lissu Kaivolehto kuvaa perheensä evakkovaiheita
______________________________________________________________
|
|
Lauri
Kosonen jatkaa puheenjohtajana
Lauri
Kosonen valittiin Evakkolapset ry:n puheenjohtajaksi toiselle
kaudelle lauantaina 30.3. Muurlassa pidetyssä yhdistyksen
vuosikokouksessa.
Kososen
lisäksi hallitukseen valittiin kuusi jäsentä. Vanhoista
hallituksen
jäsenistä jatkavat Eini Hämäläinen,
Maija-Liisa Jokinen, Anne Kuorsalo ja Tarja Lang. Uusina jäseninä
hallitukseen valittiin Eeva Juusti ja Riitta Suonpää.
Tuore
tohtori kunniajäseneksi
Kokouksessa
yhdistyksen ensimmäiseksi kunniajäseneksi kutsuttiin
Pentti
Kortelainen. Hän toimii yhdistyksen yhdyshenkilönä
Rovaniemellä ja on
aktiivisesti osallistunut yhdistyksen toimintaan sen perustamisesta
lähtien.
Sallan
Alakurtilla syntynyt Kortelainen väitteli maaliskuun alussa
Lapin
yliopistossa. Väitöskirjan nimi on Kadonnet kylät,
elävät suvut. Siinä on
selvitetty luovutetun Sallan alueen vaiheita sosiaalisen liikkuvuuden
sekä
kylien ja sukujen muotoutumisen valossa. Vastaavaa tutkimusta
ei ole
aikaisemmin tehty luovutetuilta alueilta.
Tänä
vuonna 80 vuotta täyttävä Kortelainen on Lapin
yliopiston vanhin
väittelijä ja koko Suomessa ensimmäinen väittelijä,
joka on edennyt
tohtoriksi ikääntyvien yliopiston kautta. Kortelainen
ei ole aikoinaan
käynyt oppikoulua. Hän on valmistunut kansankoulun opettajaksi
ja aloittanut yliopisto-opinnot kesälomien aikana.
Väitöskirjan
kanteen on piirretty kuva Kortelaisen kotipihan kivestä,
joka
oli jääkauden aikainen siirtolohkare. Lisätietoja
väitöksestä oheisen
linkin kautta. http://www.ulapland.fi/?deptid=25560
Vuosikokouksen
puheenjohtajana toimi Eila Jantunen.
|
 |
Tutkijatohtori
Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen mukaan paikattomuuden kokemus on osa
evakkolasten paikkatunteen muodostumista; ei juurru eikä kiinny
mihinkään, ei ole kuin kotonaan. |
Minuuteen
jäi lovi
"Pakon edessä pois otettu paikka on jättänyt loven
minuuteen", tiivisti
tutkijatohtori Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen puhuessaan
Evakkolapset ry:n vuosikokouksen yhteydessä järjestetyssä
seminaarissa.
Muurlan
Opistolla lauantaina 29.3. pidetyn seminaarin teemana oli Veikko
Vennamo ja asutustoiminta. Suomen Akatemian tutkijatohtori Kuusisto-Arponenpohti
omassa alustuksessaan paikan ja minuuden välistä herkkää
yhteyttä.Kuusisto-Arponen on selvittänyt pakotetun siirtymisen
pitkäaikaisvaikutuksiatekemällä 31 evakkolapsen teemahaastattelut.
He olivat haastatteluhetkellä70-84 -vuotiaita, mutta evakkoon lähtiessään
3-14 -vuotiaita.
"He
joutuivat luopumaan omasta turvallisuuden saarekkeesta. Evakoista tuli
diaspora -yhteisö Suomen sisällä", kuvailee Kuusisto-Arponen.
Seurauksena paikattomuus on tullut leimalliseksi osaksi evakkolasten
paikkatunteen rakentumista.
Tutkijan
mukaan kaikki ihmiset pohtivat, keitä me olemme ja mikä on
paikkamme yhteiskunnassa. Tähän pohdintaan liittyy samalla
kuulumisen
tunteen etsimistä. Evakkolapsissa evakkous näkyy tutkijan
mukaan jatkuvana mentaalisena liikkeenä olona.
"Haastateltavat
kuvaavat matkan jatkuvan koko elämän ajan."
Juurettomuus
on karjalaisuuden kääntöpuoli
Kuusisto-Arposen mukaan tapaan kiinnittyä tilallisen arkeen on
vaikuttanut
paikkojen vaihtuminen evakkomatkalla. Silloin tärkeintä on
ollut
selviytyminen. Seurauksena myöhemminkään paikkoihin ei
ole pystytty tai
haluttu kiintyä.
"Kodin
tunnetta on etsitty useista paikoista. On pelko asettua aloilleen,
ollaan oltu jatkuvasti varautuneita uuteen lähtöön. Paikkojen
ei ole annettu tulla osaksi minuutta, jottei lähtö vaikuta,
jos pitää lähteä. On suojeltu itseä."
Paikattomuudesta
ei ole Kuusisto-Arposen mukaan päästy eroon, vaikka on asuttu
samalla paikkakunnalla jopa 40 vuotta.
"Paikattomuus
on kollektiivinen kokemus. Samalla juurettomuus on karjalaisen selviytymistarinan
kääntöpuoli", tiivistää Kuusisto-Arponen.
Hän muistuttaa, miten evakkolapsilla lähtö on ollut nimenomaan
kotoa lähtö.
"Evakkolasten
monitahoiseen paikkaidentiteettiin liittyy kaipuun
mielenmaisema. Evakkolasten paikaksi on muodostunut muistin paikka",
kuvailee Kuusisto-Arponen.
Käytännön
tasolla muistin paikkaan on päästy konkreettisesti kiinni
muistoesineillä samoin kuin tuomalla kotiseutumatkojen aikana menetetystä
kodista kasveja uusille asuinpaikoille. Kahtena kesänä järjestetty
Evakkovaellus on tukijan mukaan ollut mahdollisuus siirtää
sukupolvien kokemusta ja palata vanhoihin muistoihin.
"Paikkoihin
liittyvät kokemukset ja tunteet ovat yli sukupolvien siirtyviä.
Paikka on arjen kokemus mutta myös tapa ymmärtää
maailmaa", luonnehtii
tutkija.
 |
Meri
Vennamon kuvaukset isästään Veikko Vennamosta olivat
koskettavan henkilökohtaisia. Isä Veikko oli rehti, periaatteen
mies, joka vaikutusvaltaisista vastustajista huolimatta uskalsi
ja jaksoi aina pitää kiinni vakaumuksestaan. |
Veikko Vennamon energisyys oli ehtymätön
"Jos
Veikko ei tehnyt työtä, hän meni sitten nukkumaan. Hän
vietti tervettä elämää eikä koskaan pitkästynyt
tai masentunut. Joka aamu hän tarttui toimeen tunnuksella ´maata
voi muuttaa´. Hänen energisyytensä oli ehtymätön.Vielä
viime vaiheessa Meilahden sairaalassa hän ryhtyi organisoimaan
sairaalan toimintaa."
Tähän
tapaan kuvaili Meri Vennamo isäänsä Veikko
Vennamoa, jonka enemmistömuistaa poliitikkona, mutta joka on myös
suuri karjalainen vaikuttaja. Mer iVennamon mukaan ainoa henkilö,
jolle Veikko ei väittänyt vastaan, oli hänen äitinsä
Sivi, joka oli koulutukseltaan opettaja.
Veikko
Vennamon, alunperin Fennanderin, isä kuoli sodan aikana kotiinsa
Lahdenpohjaan ja hänet ehdittiin haudata sinne ennen evakkoon lähtöä.
"Veikko
heräsi isänsä kuolinpäivänä rintamalla
kello viiden aikaan aamusta
siihen, että isä kutsui. Hän tiesi heti, että jotain
oli tapahtunut."
Neuvostoliittoon
Veikko Vennamo ei koskaan halunnut matkustaa ja kotiseudunmenetyksestä
hän totesi perheelleen, että se on mennyt, mikä on mennyt.
"Ajattelen, ettei hän puhunut kipeimmistä tunteistaan
edes perheelleen",
arvioi Meri Vennamo.
Kerran
Veikko Vennamo kuitenkin suostui lähtemään rajan taakse.
Silloin
Pekka Vennamo toimi liikenneministerinä ja teki virkamatkan Niiralan
kautta. Tuossa vaiheessa Niirala ei ollut vielä avoin virallinen
rajanylityspaikka. Pekka Vennamo halusi koko perheen mukaan katsomaan
Lahdenpohjaa.
"Matkalla
näin välähdyksen millainen Veikko oli nuorena",
kuvaili Meri
Vennamo monivaiheisen matkan vaikutelmia. Ydinhetkiin kuului laivaretki
Laatokalla Korkeasaaren lautan kokoisella aluksella. "Veikko oivalsi,
että
siinä lähellä on perheen Lepola -kesähuvila. Kapteeni
sanoi, ettei sinne voi
mennä, mutta Veikko meni ja tarttui ruoriin ja ohjasi aluksen Lepolan
luona
1,5 metrin päähän rannasta."
Meri ja
Veikko Vennamo kiipesivät sitten korkealle kalliolle huvilan
paikalle. Veikko Vennamo löysi raunioista keittiön portaat.
"Siinä tunteet
olivat hetken pinnassa."
Lahdenpohjan hautausmaan siivous
Vennamot kävivät myös Lahdenpohjan raunioina olleella
hautausmaalla, jossa Veikko pisti koko perheen puhdistamaan sammaloituneita
hautakiviä.
"Hautausmaalla meni kaksi päivää. Kun kivi saatiin
puhtaaksi, Veikko
luonnehti muutamalla sanalla haudattua henkilöä. Kaikki hautatiedot
kirjattiin ylös ja lista painettiin Suomen Uutisissa."
Veikko
Vennamon isän hautaa ei löytynyt, mutta joitakin vuosia myöhemmin
sen löytymisestä ilmoitettiin perheelle. "Veikko oli
koko ajan kuin nuori poika. Oli ihana reissu, eheytti menetyksen",
arvioi Meri Vennamo matkaa.
Hän
kertoi myös, miten Veikko Vennamon puhelinnumero oli aina luettelossa
ja kuinka ihmiset soittivat Veikolle ja lähettivät hänelle
valituksia eri asioista ja kuinka Veikko sitten hoiti hänen puoleensa
kääntyneiden ihmisten asioita.
"Ihminen,
jolla ei ole tavoitteita oman itsensä ulkopuolella, ei voi olla
onnellinen. Veikon voimana olivat ne arvot ja ihanteet, jotka hän
oli
nuorena valinnut ja joista hän piti kiinni", tiivisti Meri
Vennamo isältään
saamaansa perintöä.
Evakon
kohtalo järkyttää aina
"Evakon kohtalo on jokaisella erilainen mutta aina yhtä satuttava
ja
järkyttävä." Näin tiivisti professori, kirjailija
Laila Hirvisaari
puheessaan toisen valtakunnallisen Evakkovaelluksen avajaisissa Lohjalla
lauantaina 4.8..
Hirvisaari
muisteli omaa evakkomatkaansa, joka alkoi juhannuksen jälkeen
kesällä 1944. Se vei perheen Lappeenrannan ja Nuijamaan rajalta
hevoskyydillä Savitaipaleelle ja Selänpään asemalle.
Sieltä noustiin
junaan.
"Matka
kesti pari viikkoa, niin ainakin muistan. Vähintään kerran
meidät
juoksutettiin metsään pommituslaivueen pelossa. Mynämäeltä
Hiekkamäen
asemalta meidän perheemme, sotaleski-äitini, minä pieni
tyttö ja
isovanhempani haettiin Korvensuun kylään, Jäppilän
taloon. Alkoi kesä
uusissa maisemissa, hyvien ihmisten luona."
Evakkovaellus
kokosi yli 300 osanottajaa noin kahdeksan kilometrin reitille.
Nuorimmat vaeltajat olivat kolmen viikon ikäinen poika ja kuuden
viikon
ikäinen tyttö. Vanhin vaeltaja oli 94-vuotias.
_________________________________________________
Lahden
evakkolapset tekivät
historiaa sarjakuvilla
Lahden
evakkolapset ovat sananmukaisesti tehneet historiaa tallentamalla
evakkomatkansa muistot sarjakuvina.
Kokemukset
on koottu kirjaksi "Ai tuntuks siust sellaselt", jossa
senioreille tarkoitetun sarjakuvatyöpajan kokemuksista pääsevät
osallisiksi
kaikki kiinnostuneet.
Kuva:Liisi Mäkilä
Evakkolasten
sarjakuvapajaa vetänyt Reima Mäkinen kiinnittää
huomiota
siihen, miten sotaseikkailut ovat yksi suostuin sarjakuvan lajityypeistä.
Samaan aikaan kuitenkin sota sen vaikutukset ja todellinen olemus on
ollut kokonaan piilossa. Hän painottaakin, miten Lahden työpajassa
syntyi
sarjakuvia toisenlaisista häviäjistä ja sankareista,
mihin on totuttu.
Samalla
Mäkinen tunnustaa, miten hämmentävää on todeta
konkreettisesti, kuinka syviä sukupolvien ajan kestäviä
haavoja sota-aika jättää ihmisiin.
Professori
Antti Karisto toteaa, miten sarjakuvan toimivuutta lisää se,
että muistomme ovat kuvallisia. Erilaiset onnen, ilon, surun ja
häpeän tunteet ovat sananmukaisesti piirtyneet mieleemme ja
taltioituneet tajuntaamme pikemminkin kuvina. Muistojen kuvittaminen
on etäisyyden ottoa, kipeiden kokemusten päättelyä.
Kariston mukaan muistelun tarvetta lisää se, että vanhempana
ihminen palaa elämänsä aikaisempiin kerroksiin.
Karisto
ottaa esiin myös sen, kuinka on tutkinut Espanjassa asuvia
suomalaisia eläkeläisiä, joista yllättävän
moni on kotoisin Karjalasta. He
kertovat evakkomatkasta ikään kuin selityksenä, miksi
ovat Espanjassa ja
kuinka ovat oppineet asettumaan uusiin oloihin. Lähtö Karjalasta
kirpaisi,
mutta sen jälkeen muutot eivät ole tuntuneet.
Lopuksi
Karisto toivoo jatkoa hienolle avaukselle ja heittää ilmaan
jatkokysymyksen: miltä evakoista tuntui tulla Lahteen?
Leena Nietosvuori
pohtii kirjassa taiteen merkitystä sisällön antajana
elämälle ja terveyden tukijana. Hän mainitsee ohimennen
myös sen, miten
muistelu vanhainkodeissa tulkittiin aikanaan kielteiseksi toiminnaksi,
jota
ei saanut tukea.
Terhi Willman
selvittää karjalaista perinnettä ja sitä, miten
evakkokertomukset elävät ja kuinka sodan kokemusten kertominen
on kuin jatkokertomus. Hänkin viittaa muistojen kipeyteen ja toteaa,
että vain osa työpajan osallistujista halusi näyttää
kuvat julkisesti.
Helsingin
yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Lahden
kulttuuriset merkit -hanke ja Lahden ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutti
järjestivät syksyllä 2006 Sarjakuvan lokakuu -tapahtuman.
Se sisälsi seminaareja, näyttelyitä ja työpajoja.
Täysin uusi avaus oli sarjakuvapaja seniori-ikäisille.
Kirja:
Anja Kuhalampi & Eija Mäkelä: "Ai tuntuks siust sellaselt"
-
sarjakuva evakkomuistojen tallentajana. Lahden ammattikorkeakoulun julkaisu,sarja
C, osa 25.
Anne Kuorsalo
__________________________________________________
Evakkotie
ilmestynyt
Evakkoon
lapsena joutuneet muistelevat pakenemista sodan jaloista ja kertovat
muutenkin evakkouden vaikutuksista elämään uudessa Evakkotie
-kirjassa.
Kirja julkistettiin
tiistaina 10.10. Helsingissä. Sen ovat toimittaneet Anne Kuorsalo
ja Iris Saloranta. Kirja jatkaa syksyllä 2005 ilmestyneen paljon
kiitoksia saaneen Evakkolapset -kirjan teemojen käsittelyä.
Lisätietoja tästä
Evakkotien
kirjoittajia kirjan julkistamistilaisuudessa.
_______________________________________________
Evakkojen
yhteinen kohtalo korostuu Berliinin näyttelyssä
Erilaiset
evakkokokemukset, -muistot ja dokumentit nivoutuvat yhteen Berliinin
suuressa Euroopan pakkolähtöjä esittelevässä
näyttelyssä.
Pieni viipurilainen evakkopoika katsee valokuvasta vitriinissä,
jossa hänen kohtalotoverinsa ovat muista Euroopan maista. Aivan
samoin Veikko Lavin Evakon laulu ja Karjalaisten laulu ovat kuunneltavissa
toisessa vitriinissä, jossa kerrotaan, miten kotiseudun kaipuu
ilmenee musiikin välityksellä.
Lue raportti näyttelystä täältä
___________________________________________________________________
