Ajankohtaista
Arkisto
Yhteystiedot
Toiminta
Artikkeleita
Kokemuksia
Linkkejä
Jäsenhakemus
Evakkovaellus
Tallenna
Tunnemuistot

Tapahtumat
Etusivulle


The Society for Children Displaced by War

En ole evakko mutta kuulun joukkoon

Eerola on toiminut puheenjohtajana Suomen ensimmäisessä sotaorpojen osastossa, joka jatkoi Helsingin sotaleskien toimintaa. Eerola kertoi isänsä kaatumisesta Kuhmossa helmikuussa 1940 ja siitä, miten kävi Kuhmon Löytövaarassa 2001. "Aika nykyisyyden ja lapsuuden välillä hävisi Mielen valtasi lohduttava ajatus, minulle on sittenkin ollut isä."

Muistona isästä Eerolalla on kaatuneiden lähimmälle omaiselle, leskelle tai äidille annettu sururisti samoin kuin neljä kirjettä. Isä oli tiedustelija ja kirjoitti viimeisen kirjeensä lopussa, kuinka Kuhmossa soditaan väärällä taktiikalla.

Eerola keroi myös, että sotaorvoille on vihdoin luvassa oma tunnus. Silti tarkkaa määrää sotaorvoista ei vieläkään tiedetä. Moni sotarvoista koki erilaista vääryyttä. "Pienten lasten kanssa kamppailleiden leskien aika ei riittänyt etujen ajamiseen eivätkä lapset liioin siihen kyenneet. Leskiäitien lapset olivat mukana työssä, isovanhempien tai sukulaisten hoidossa."

Isän puuttuminen vaikutti perheen asemaan taloudellisesti yli sukupolven. Rahan puute heijastui lasten koulutukseen, joka ei sotien jälkeen ollut ilmaista eikä muutenkaan itsestäänselvyys. Lain pykälät sotaorpojen koulutuksen tuesta olivat niin tulkinnanvaraisia, että viranomaiset voivat käyttää mielivaltaa. Sotaorpojen niin kuin evakkolastenkin kovia kokemuksia on ryhdytty purkamaan vasta tällä vuosituhannella.

Sururisti Sotaorpo Vilho Eerola esitteli seminaarin osanottajille kehyksiin laitetun sururistin, jollaisia annettiin sodassa kaatuneiden leskille ja äideille. (Kuva Lauri Kosonen)

 

Valoisin evakkovaihe oli kotiinpaluu

Lapsille, jotka syntyivät Karjalankannaksella 1930-luvun puolivälissä, elämä varasi sodan ja evakkouden. Näin aloittaa Lassi Rämö kirjansa ”Takaisin Karjalaan” ja toteaa heti alussa, että valoisin evakkovaihe kesti keväästä 1942 kesään 1944, jolloin perhe pääsi palamaan takaisin kotiin Muolaaseen.

Näin siitä huolimatta, että Rämöjen kotipiiristä Muolaan Moiniemessä olivat jäljellä vain navetan tiiliseinät, joiden suojiin rakennettiin väliaikainen asumus. Kirjoittaja kokoaa kaikkien jälkipolvien tuntoja toteamalla ensin aina ihailleensa sitä huimapäistä rohkeutta, jota palaaminen osoitti ja lisää vielä ihmetelleensä valtavaa innostusta ja tahdonvoimaa, joka purkautui kotiinpalussa.

Vanhempani joutuivat sodan vuoksi aloittamaan perheen elämän rakentamisen lähes nollapisteestä kolme kertaa. Kun perheemme asettui myöhäissyksyllä 1949 Forssaan rakennettuun taloon, se oli kahdeksas asuinpaikka kymmenen vuoden aikana, tiivistää  Rämö perheen vaiheet.

Kirjassa Rämö yhdistää luontevasti karjalan murteella sujuvaa replikointia ja kirjakielellä etenevää yleistä kuvausta. Hän toteaa henkilöiden vuorosanojen olevan kirjoittajan sepittämiä, mutta ratkaisu on onnistunut.

Samalla se tavoittaa  hyvin niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita aikuisten palaajien mielissä on liikkunut: iloa, epäilyä ja taustalla vaanivaa pelkoa siitä, mitä tulevaisuus tuo. Arkea tahdittaa kova työ, mutta sitä tehdään tulevaisuuteen uskoen.

Ensimmäiset palaajat halusivat kotiin heti syksyllä 1941, jolloin Muolaaseen myönnettiin 500 paluulupaa. Syksyllä 1941 aloitti työnsä Muolaan kunnan esikunta, jolla riitti urakkaa sodan jälkien raivaamisessa yhdessä pitäjän siivoajien kanssa. Esimerkiksi ennen sotaa kouluja oli ollut  24, mutta niistä 19 oli tuhoutunut.

Lassi Rämön isä lähti keväällä 1942 ensin yksin käymään kotipaikalla ja järjestämään paikkoja asuttavaan kuntoon ennen kuin tuli hakemaan muun perheen Tammelasta. Talkoovoimin saatiin isän käynnin aikana rakennettu katto ja uunit uusiin huoneisiin, jotka tehtiin entiseen navettaan.
 
Perheen paluun hetki ei ollut pelkkää riemua, vaikka hevonen osasi kääntyä kotiin ilman ohjastajan käskyä. Ilma oli kylmä, huoneet kylmiä ja kolkkoja. Lisäksi kaikki olivat nälissään.  Pian kuitenkin koti oli taas koti.

Sunnuntaisin pöytään katettiin kukkaompelein koristettu pellavaliina ja matot äiti kutoi heti ensimmäisenä talvena, kirjaa Lassi äitinsä uurastusta.  Saippuan puute oli yksi arjen ongelmista, mutta sitä helpotettiin koivutuhkalla pyykinpesussa.

Kirjan kuvista hienoin on kannessa: perhe on kuvattu kesällä 1943. Äidin ja isän lisäksi juhlavaatteissa ovat lapset. Jos takana ei näkyisi tilapäistä asumusta voisi luulla, että rusettipäinen tyttö ja puhtaanvalkoisiin paitoihin puetut pojat elävät aivan jossain muualla kuin sodan tuhojen keskellä.

Ilmapiiriä ja ympäristöä, jossa lapsuutemme kulta-aikaa vietimme, ympäröi ja rajasi joka puolelta sota. Jokapäiväistä elämää olivat sotaleikit metsässä, tykkien jyske ja valojuovien  kaaret rintamalta sekä kylän ylitse singahtelevat lentokoneet, kokoaa Lassi Rämö evakkolasten yleisiä tuntemuksia.

Kirja kuvaa hyvin elämän etenemistä.  Kauppoja oli 1943 melkein Muolaan joka kylässä ja  koulut alkoivat toimia. Uutta rakennettiin aivan loppuun asti: esimerkiksi Muolaata sähköistettiin vielä toukokuussa 1944. Sitten koitti päivä, jolloin tuli käsky :”Kylä tyhjäksi ennen iltaa.”

Kirjan lopussa on dramaattinen kuvaus Rämön suvun käynnistä kotona 1969, jolloin se oli ankarasti kiellettyä ja rangaistua. Kolmen auton ja 12 hengen matkaa Leningradiin Kannaksen halki oli varjostanut everstin arvoinen KGB:n mies. Silti Rämöt onnistuivat kokemaan kotiinpaluun täyttymyksen toiseen kertaan.

Takaisin Karjalaan on kirja, jonka lukemista voi suositella jokaiselle Suomen historiasta kiinnostuneelle. Erityisen paljon se antaa meille, jotka muistamme omien sukulaistemme tarinoita siitä, millaista oli paluu Karjalaan.

Anne Kuorsalo

Lassi Rämö: Takaisin Karjalaan, 191 sivua. Gummerus 2013.

_________________________________________________________



Tunnetaakat kokoaa Evakkolasten yhteiset kauhut ja ilotLauri Kosonen Evakkolapset ry:n 10-vuotisjuhlassa

Syyskuussa 2002 perustetun Evakkolapset ry:n 10-vuotisjuhlaan Evakkolapset ry:n hallitus päätti koota yhdistyksen historiikin. Hallitus nimesi minut tehtävän toteuttajaksi. Yhdistyksen pöytäkirjojen ja muun arkistomateriaalin täydennykseksi sain lainaksi nauhoitteet yhdistyksen perustamiskokouksesta ja siihen liittyneen seminaarin puheista sekä alkuvuosista kootun leikekirjan, jossa on mielenkiintoisia tietoja jo ajalta ennen yhdistyksen perustamista.

Vuonna 1996 - viisi vuotta ennen yhdistyksen perustamista – neljä sota-aikaista evakkolasta alkoi kokoontua terapeuttisiin keskusteluihin NMKY:n kellaritiloissa Helsingissä. He totesivat kokeneensa samanlaisia kauhun hetkiä pommikoneiden ja tykkien metelissä ja tunsivat nyt suurta iloa, että olivat löytäneet toisensa. He päättivät jatkaa kokoontumisiaan ja löysivät yhä lisää yhtäläisyyksiä elämässään ja ajattelussaan.

Nuo karjalaistytöt olivat Saini Knuuttila, Terttu Törmä, Irma Kumpula ja Marja Karvonen. Heistä kolme oli syntynytkin samana vuonna 1939. Heille oli tullut jo hyvin alkuvaiheessa mieleen, että "kyllä myö vielä yhistys perustettaa!"

Pari vuotta myöhemmin ryhmään liittyi näytelmäkirjailija Ritva Tuutti Porista, ja vuonna 2000 mukaan kutsuttiin terapia-asiantuntijaksi taideterapeutti Iris Saloranta.

Kirjan alkusivuilla nuo silloiset evakkotytöt – omien sanojensa mukaan karjalaisevakkojen tyypilliseen tapaan kiltit ja hiljaiset "ylisuorittajat" – kertovat kirjoituksissaan tapaamistensa alkuajoista.

Seuraavaksi kirja kertoo lyhyesti yhdistyksen perustamisesta sekä sen toimintatavoista ja tavoitteista. Alkuvuosia koskevat tiedot olen koonnut kokousasiakirjoista sekä äänitallenteista, lehtileikkeistä, keskusteluista, sillä silloin en itse ollut vielä mukana toiminnassa. Kerrontani tieto- ja kokemuspohja laajeni, kun toimittuani pari vuotta eteläkarjalaisena yhdyshenkilönä tulin valituksi keväällä 2007 yhdistyksen hallitukseen, suoraan sen puheenjohtajaksi. Kolme vuotta toimin puheenjohtajana, ja sen jälkeen olen toiminut varapuheenjohtajana, nyt jo kolmatta vuotta.

Yhdistyksen hallituksen työskentely on ollut useimmiten sopuisaa ja aktiivista, mutta mukaan on mahtunut myös puheiden ja tunteiden ristiaallokkoa! Hallituksen ja toimikuntien jäseniä on eronnut kesken toimikauden, ja onpa kerran käynyt niinkin harvinainen tapaus, että koko hallitus jätti tehtävänsä samalla kertaa, keväällä 2006. Tämä tapaus on sitten vahvistanut niitä jo aikaisemminkin virinneitä ajatuksia, että yhdistyksen sääntöjä on korjattava, mm. siten että erovuoroisuus tulisi säännöissä määritellyksi. Mainittakoon, että nykyinen hallitus on ensimmäinen, joka jatkaa samassa kokoonpanossa jo toista vuotta.

Sääntöjen muuttaminen on yhä kesken, kun matkan varrelle on ilmaantunut aina isompia tai kiireellisempiä pulmia ensin ratkottaviksi.

Yhdistyksen talous on ollut hyvin pitkälti Evakkolapset, Evakkotie ja Sodan haavoittama lapsuus -kirjoista kertyneiden ja yhdistykselle lahjoitettujen tekijäpalkkioiden varassa. Toki verottajakin on pyrkinyt osille, sillä yhdistys joutui vuosien valitusprosessiin, jotta sen ei tarvinnut maksaa kirjatuotoista veroja.

Muuten talous on nojannut jäsenmaksutulohin ja satunnaisiin varainhankintatoimiin. Heti alusta alkaen RAY:ltä vuosittain anottuja toiminta-avustuksia - eli "määrärahoja", kuten avustusanomuksissa niitä kutsuttiin - ei ole saatu kertaakaan, vaikka niiden käyttötarkoituksia ja niiden perusteluja oli koetettu muokata RAY:n ohjeiden mukaisiksi. Kerran RAY:ltä tuli sitten jälleen epuuilmoitus ja samalla ennakkotieto, ettei tulevinakaan neljänä vuotena rahaa saada. Eipä ole sen jälkeen enää pyydettykään, tyhjänhän saa pyytämättäkin.

Olen nyt tullut puhuneeksi paljon rahasta - kuten nykyisin on muodikasta yleensäkin. Kaikki me toki ymmärrämme kuitenkin, että raha on vain väline, jonka avulla koetetaan saada aikaan jotakin kouraantuntuvaa, toimintaa ja tuloksia. Mutta on yhdistyksen taloustilanne kieltämättä myös väistämätön kehityksen jarru silloin, kun se vie huomattavan osan yhdistyksen hallituksen ajasta ja energiasta.

Kaiken yhdistystoiminnan varsinainen perusta on sen jäsenkunta. Jäsenmaksut ovat tärkeitä, että ainakin perusasiat saadaan hoidetuiksi. Evakkolapset ry ei voi pröystäillä jäsenmäärillä.

Kun viime sotiin liittyen suomalaisia evakkolapsia on arvioitu olleen ehkä 160 000, ja kun heistä monet ovat aikuisiksi ehdittyään perustaneet perheitä, niin teoriassa jäseniä voisi olla jopa puoli miljoonaa! Sen verran arvioimme olevan suomalaisia, joilla on läheinen suku- tai perheyhteys sodanaikaisieen evakkolapsuuteen.

Tietysti voi kysyä, onko yhdistyksen tärkein tavoite saada mahdollisimman paljon jäseniä. Voi heti vastatakin, että eipä tietenkään. Sen sijaan tärkeätä on, että yhdistyksellä ja sen jäsenillä on selvät pasmat: arvot ja tavoitteet, joiden myötä olisi mahdollista saada aikaan yhteiskunnallisesti merkittävää toimintaa ja tuloksia. – Mutta ilman muuta jäseniä halutaan mahdollisimman runsaasti, sillä jäsenkuntahan on joka tapauksessa kaiken yhdistystoiminnan perusta! – Tässä Evakkolapset ry:llä on vielä pitkä sarka kynnettävänä ja muokattavana, muun muassa sääntöuudistusta mietittäessä.

Eri puolilla maata on onnistuneesti pidetty säännöllisesti toistuvia kuukausikokoontumisia, niin sanottuja vertaiskeskustelupiirejä. Ne ovat olleet yksi toiminnan perusmuodoista aivan alusta asti. Osassa paikoista tällainen toiminta on jo kuitenkin hiipunut, ja odottaa ehkä uusia ideoita sekä aktiivisia vetäjiä, yhdyshenkilöitä.

Vuosittain on järjestetty myös valtakunnallisia tapaamisia, evakkolasten päiviä. Niissä on tunnemuistoja käsitelty niin sanotuissa työpajoissa, käyttäen erilaisia terapia- ja taidetoiminnan muotoja. Viime syksynä pidettiin myös evakkolasten hengelliset päivät Lohjalla Vivamo-opistossa.

Nyt on kuitenkin hyvä hetki myös miettiä, mitä muuta konkreettista toimintaa – tapaamisten lisäksi – yhdistyksen kautta ehkä haluttaisiin järjestää. Voisiko esimerkiksi koota yhteen tietoja evakkolasten elämänvaiheista kotimaasta – ja jopa muistakin maista – ja laajemmin pakolaisuudesta ja sen monista eri puolista? Tai tietoja evakkouteen liittyvistä tieteellisistä tutkimuksista ja niiden tuloksista? Olisiko mahdollista saada koolle eri alojen tutkijoita kansainvälisiin tapaamisiin, pohtimaan, suunnittelemaan ja toteuttamaan uusia tutkimuskokonaisuuksia esimerkiksi siirtolaisuuden ja sotien vaikutuksista lapsiin? – Tutkimusaiheita on lopulta aika helppo keksiä, mutta miten näitä ideoita saataisiin kanavoiduiksi toteutukseen tieteen eri aloilla - siinä on pähkinää purtavaksi.

Vielä on tärkeää puhua valtakunnallisista evakkovaellustapahtumista. Niiden järjestämisessä Evakkolapset ry on ollut aloitteen tekijä. Vaellusta on toteutettu onnistuneesti jo kuutena vuonna, yhteisvoimin monien karjalais-, reserviläis-, kotiseutu- ja muiden yhdistysten ja järjestöjen sekä kuntien ja seurakuntien kanssa. Yleisö on ottanut vaellustapahtumat vastaan jäsenkuntaamme paljon laajemmin. Mukana on ollut joka kerta satoja osallistujia, kolmestasadasta yli viiteensataan kävelijää. Vaellustapahtumiin olemme saaneet tukijoiksi ja avaajiksi kansakuntamme merkkihenkilöitä. Tällaisesta arvokkaasta tuesta olemme hyvin kiitollisia, sillä näin on toiminnallemme saatu paljon myönteistä julkisuutta sekä huomattavaa lisäarvoa.

Kymmenvuotishistoriikki "Tunnetaakkoja" on nyt siis valmis jaettavaksi ja luettavaksi. Se on alle satasivuinen, mutta antanee kuitenkin lukijalle oikeanlaisen kuvan tapahtumien kulusta; siitä, kuinka Evakkolapset ry. aikanaan perustettiin ja kuinka sen toiminnan alkuvuodet ovat sujuneet. Talkootyönä koottu teos ei ole aivan virheetön, mutta toivon että hyväntahtoisesti ohitatte kirjaan jääneet muutamat kirjoitus- ja tavutusvirheet. Tärkeintähän on asiasisältö.

Muistutan vielä, että vaikka karjalaisuus on ollut keskeisesti edustettuna mm. tämän juhlan ohjelmassa ja yleisössä, niin Evakkolapset ry haluaa muistaa ajatuksissaan ja toiminnoissaan kaikkia muitakin evakkolapsiamme, olivatpa he lapsina joutuneet lähtemään kotoaan Lapista, Sallasta, Petsamosta, Hangosta, pääkaupunkiseudulta, Lappeenrannasta, Suomenlahden saarilta tai mistä muualta tahansa. Lapsuuden evakkokokemukset ja tunnemuistot ovat heilläkin kaikilla kulkeneet mukana siitä asti koko elämän ajan.

 

Laatokalta Ruotsiin ja Heinävedelle


Laatokan Karjasta ensin evakkoon, sitten Ruotsiin sotalapseksi ja takaisin Suomeen, juuri kun uudet vanhemmat ja uusi koti oli tullut omaksi. Näin kulkee Aili-Kaarinan tarina, joka on julkaistu ruotsinkielisenä.

Liisa Holopaisen kirja "Aili-Kaarina och fosterlandet", Aili-Kaarina ja isänmaa on tositarina, vaikka kirjoittajan ja kirjan päähenkilön nimi ei olekaan sama. Kirja keroo erityisesti sotalapsen tarinan, mutta muistuttaa myös evakkojen kovista kokemuksista.

Kun kahdeksan lapsen evakkoperhe tuli talvisodan alettua Pohjanmaalle Vaasan lähelle, monet siellä pitivät karjalaisia kevytmielisinä puoliryssinä. Oli melkein heidän oma virheensä, että he olivat läheteneet kodeistaan ja tunkivat nyt "oikeiden" suomalaisten asuntoihin, kuvailee kirjoittaja asennoitumista.

Myöhemmin perhe asettui Heinävedelle ja kun Neuvostoliiton pommikoneet jatkosodan alettua pommittivat aluetta, perhe taipui painostukseen lähettää yksi lapsista Ruotsiin. Valinta kohdistui toiseksi nuorimpaan, viisivuotiaaseen tyttöön, sillä isommat kieltäytyivät lähtemästä eikä äiti voinut luopua nuorimmaisesta.

Itkevät lapset antoivat laivamatkalla turvaa toisilleen ja ensimmäisiä Ruotsin ihmeitä oli se, että ruokaa riitti kaikille ja lakanat olivat puhtaita. Aili-Kaarina päätyy seitsemännen päivän adventistien perheeseen, jossa oli kaksi isompaa poikaa.

Kaikki ovat kilttejä, mutta eivät ymmärrä, mitä sanon, kokoaa tyttö alun kokemuksia. Käsittämättömiä ovat adventistien kokouksetkin. Suomesta tulevat kirjeet kertovat puutteesta ja huolesta armeijaan joutuneesta vanhimmasta pojasta ja pommituksista. Vähitellen suomen kieli vaihtui ruotsiin. Vain ikävä pikkuveljeen nousee mieleen, kun pojasta mainittiin kirjeissä.

Elämää kuvataan pienin katkelmien, jotka toki sisältävät paljon. Aili-Kaarina pelästyy lentokoneita, mutta uskoo sitten, etteivät ne Ruotsissa ole pommikoneita. Sitten täti ja setä vaihtuvat jo äidiksi ja isäksi. Paljastuu myös se, että alunperin sijoituspaikaksi oli ajateltu vaurasta tehtailijan perhettä, mutta siellä äidin kuolema vaihtoi uuden kodin tavalliseen ruotsalaistaloon.

Aili-Kaarina pääsee kurkistamaan myös tämän rikkaan perheeneen elämää. Samalla avautuu kosketus aivan toiseen maailmaan, jossa liikutaan kuljettajan ajamalla Buickilla. Talon äiditön nuori tytär ystävystyy suomalaistyttöön, ehkä kuin nukkeen arvioi kirjoittaja.

Tehtailijaperheeseen liittyy myös hauska muistelu: talossa yöpyvä Aili-Kaarina hakeee turvaa kiipeämällä talon isännän sänkyyn. Sitä tehtailijan omat lapset eivät ole koskaan tehneet. Tehtailija antaa tilaa mutta viettää unettoman yön!

Keväällä 1942 Aili-Kaarinan perhe muuttaa takaisin Laatokan pohjoisrannalle. Talo on paikallaan, mutta paljon kärsineenä. Kissa on ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä. Aili-Kaarina aloittaa koulun Ruotsissa. Joulu tehtailijaperheessä on kuin satua.

Uusi evakkomatka vie kotiväen Liperiin. Rauhan tultua Aili-Kaarina ei halua kuulla kotiinpaluusta. Hän haluaa olla uusien vanhempiensa tytär. Sitten viiden Ruotsin vuoden jälkeen Suomen valtio vaatii sotalapsia takaisin.

Useimmat lapset olivat unohtaneet suomen kielen ja sukulaisensa, kuvaa Aila-Kaarina tunnelmia Suomeen palatessa. Kuka oli nuori nainen, joka otti tavarani ja viittilöi seuraamaan, hän ihmettelee. Sitten kun Aili-Kaarina on matkannut tuntemattoman seurassa Pohjois-Karjalaan, bussia ovat vastavassa vanhempi nainen ja poika. Tyttö ymmärtää, että naisen täytyy olla äiti ja vastaan tulleen tuntemattoman vanhemman sisaren.

Pojan vaatteet ovat sentään tutut, sillä ne ovat Ruotsista lähetyt. Veljen näkeminen nostaa vielä mieleen muiston leikkimisestä Heinävedellä. Kotona äiti tarjoaa parasta, mitä talossa on, karjalanpiirakkaa. Tyttö syöttää sen koiralle. Illalla tupaan tulee vanha mies: tytön silmät kysyvät oletko isäni eikä kukaan vastaa. Pian äiti kuolee.

Koulussa evakkolapsia pidetiin puoliryssinä, mutta lohtua toi kesä, jolloin Aili-Kaarina nuorimman veljen kanssa pääsee Ruotsiin. Siellä selviää, ettei kotia ole enää sielläkään. Seuraava käynti Ruotsiin osuu kesälle 1949. Silloin varttunut tyttö huomaa, kuinka Ruotsin vanhempien välit ovat muutuneet. Hän paljastaa senkin, miten Ruotsin isä pyrkii kasvaneen tytön vuoteeseen eikä asiasta voinut puhua kenellekään. Vähin elein pudotettu tieto kertoo siitä, miten sotalasten kohtaloissa olisi vielä paljon selvitettävää.

Äidin kuoleman jälkeen sisarusten muuttaessa pois Aili-Kaarinasta tulee perheen ainoa nainen kotitöineen. Samalla hän alkaa muuttua yhdeksi pikkukylän muista tytöistä. Isä haluaa kouluttaa veljeä, mutta ei tytärtä. Pelastajaksi tulee vanhempi veli, joka mentyään naimisin muutta Turkuun ja pyytää nuorimman sisren sinne.

Liisa Holopaisen kuvaus Aili-Kaarinasta jää osin kesken, koska se ei valota kirjoittajan myöhempiä vaiheita. Merkittävää on, että se kertoo myös ruotsin kielelellä evakkojen eikä vain sotalasten tarinaa.

Liisa Holopainen: Aili-Kaarina och fosterlandet, Sahlgrens förlag 2011.

Anne Kuorsalo

____________________________________________________

Evakkotupa on kunnianosoitus vanhempien työlle


Evakkotuvan näyttelyn kokoaminen on vaatinut paljon työtä Liisa Ake-Helariutalta ja Panu Helariutalta.

"Evakkotupa syntyi kiitoksena ja kunnianosoituksena vanhempien työlle, koska pelkkä kassi kädessä tultiin Paraisille 1941", miettii Liisa Ake-Helariutta. Hän istuu jakkaralla, joka ostettiin hellahuoneen kokoiseen vuokra-asuntoon ensimmäisenä hankintana Turun Puutorilta.

Kaksi jakkaraa ja pöytä ovat palanneet omille paikoilleen huoneessa, josta tuli Liisan perheen koti sen jälkeen kun oli selvitty evakkotiestä. Se alkoi Koiviston Koivusaaresta joulukuun ensimmäisenä 1939, kun Tähti -laiva tuli hakemaan asukkaita turvaan ensin Koiviston kauppalan kirkon laituriin.

Sieltä jatkettiin 10 kilometriä bussilla kunnes siirryttiin taas proomuihin, jotka hinaaja veti lumisateessa yli Viipurinlahden. Helppoa ei ollut myöhemminkään: Riihimäen lähistöllä piti evakkojen paeta junan pommitusta lumihankeen.

Nyt evakkomatkan kaikki vaiheet ovat kotimuseoksi muuttuneen huoneen seinillä kuvakertomuksena. Vuonna 1941 samassa huoneessa ollut hella on kadonnut ja muutenkin rakennus on mukautunut uuteen aikaan.

Talon toisessa päässä oli aikanaan suutarin yhdistetty verstas ja koti. Nyt se on pikkutalon olohuone ja entisen evakkokamarin ja olohuoneen välissä on erillinen keittiö. Talon historian uusin sivu on tehnyt myös olohuoneesta osan kotimuseota. Seiniä koristavat Liisan maalaukset, joiden aiheet ovat Koivistolta ja Paraisilta.

Aken perhe asui hellahuoneessa yli neljä vuotta ja loppuaikoina perheessä oli jo kuusi jäsentä. Parikymmentä vuotta sitten Liisa muutti miehensä Panu Helariutan kanssa aivan Evakkotuvan lähistölle, jossa nykyinen koti on edelleenkin.

"On mukava muistella vanhoja leikkipaikkoja. Koulunkin aloitin tästä huoneesta", listaa Liisa Evakkotuvan hankintaan vaikuttaneita tekijöitä. Henkilökohtaisen lisäksi painottuvat yleiset syyt.

"Mökin kautta esitellään lähihistoriaa sekä karjalaista että Paraisten vaiheita. Itä ja länsi kohtaavat täällä. Myös ulkomaalaisia on käynyt paljon eivätkä he ole kuulleetkaan aikaisemmin evakoista."

"Pitää paikkansa, että ahkeruus kovan onnen voittaa", pohtii Liisa elämän kulkua.
Varsinaisessa evakkohuoneessa havainnollistuu, miten vähillä tavaroilla selvittiin. "Nyt on liikaa tavaraa. Ennen leikittiin kävyillä ja kivillä. Nyt ei osata edes leikkiä, kun leluja on liikaa."

Arvokkain muisto on Koiviston Koivusaaren mammalan ainoa säilynyt esine, puinen jauhokauha. "Lähdin Karjalasta mutta Karjala ei lähde minusta", kiteyttää Liisa Evakkotuvan hengen.


Evakkotupaa pääsee katsomaan ottamalla yhteyttä Liisaan, 0400 694 603 tai liisa.ake@luukku.com
Räätälinkuja 3, Vanha Malmi, Parainen

Liisa Ake-Helariutta iloitsee, että Evakkotuvassa on käynyt paljon nuoria. Myös koululuokkien vierailuja on suunnitteilla.

Evakkotuvan näyttelyn kokoaminen on vaatinut paljon työtä Liisa Ake-Helariutalta ja Panu Helariutalta.
Teksti: Anne Kuorsalo, kuvat Eini Hämäläinen.

________________

Naiset ottivat opistot omikseen


Jos pelkkä ajatus väitöskirjaan lukemisesta hirvittää, kannatta tarttua Tarja Langin tutkimukseen myyttisistä sankarirehtoreista, opistoäideistä ja managereista. Se selvittää kansansivistyksen historiaa ja samalla sukupuolinäkökulmaa kansalais- ja työväenopiston johtajuuteen niin, että tutkimus avautuu myös kansalais- ja työväenopistojen opiskelijoille.

Espoon työväenopiston rehtorina työskentelevän Langin väitöskirjan sisältö nojaa kahteen aineiston. Hän on ensiksi käynyt läpi koko kansansivistyksen historiaa. Tavoitteena oli tulkita kansansivistyksen suuren kertomuksen rakentumista sukupuolinäkökulmasta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun historiallisissa teksteissä. Toisena osiona on vuonna 2005 tehty kysely, johon vastasi 79 kansalais- ja työväenopistojen rehtoria.

Tutkimuksen punaisena lankana on aineiston tarkastelu naisnäkökulmasta. Lähtökohtana on sukupuolijärjestelmä, jossa mies on normi. Väitöskirja havainnollistaa monin tavoin, mitä tämä sukupuolijärjestelmä käytännössä tarkoittaa ja miten se vaikuttaa, vaikka asetelmia haluttaisiinkin kuvata ja esittää sukupuolineutraaleina.

Esimerkiksi miehisen normin logiikan mukaan miehen teot ja ajatukset ovat arvotetettavampia kuin naisen. Kansalais- ja työväenopistojen maailmassa tämä näkyy siinä, että nyt kun naiset ovat enemmistönä niin rehtoreissa kuin opiskelijoissa, opistoja ei arvosteta, vaan ne voidaan leimata naisten puuhiksi.

Äitikansalaisista tuli työvoimaa


Suomalaisen kansansivistyksen juuret Lang johtaa J.V. Snellmaniin, jonka ydinajatuksena oli sivistyksen kuuluminen kaikille. Snellmanilaisessa ajattelussa naisen paikka oli kotona. Viime vuosisadalle tultaessa kansanvalistuksen rinnalle nousivat termit kansansivistystyö, vapaa sivistysharrastus ja vapaa kansansivistystyö.

Kansansivistyksen sisällöt määrittyivät Langin mukaan sen perusteella, millaisen sivistyksen kohteeksi kansa kunakin aikana haluttiin nähdä. Sitä mukaan kun kansa sivistyi, sivistyneistö määritteli uusia tavoitteita. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kansansivistyksen tehtävänä oli Suomen itsenäisyyden saavuttaminen ja kansanvaltaisen valtioelämän tukeminen.

Ensimmäinen työväenopisto perustettiin Tampereelle 1898. Vuoteen 1919 mennessä oli perustettu jo 11 kansalais- ja työväenopistoa. 1950-luvulle tultaessa opistoja oli 96 ja enimmillään lukumäärä oli 1980-luvun alussa, 270. Nyt opistoja on yhdistetty ja määrä kääntynyt laskuun.

Kansansivistyksen alkuaikoina naisille sopivana sivistysmuotona nähtiin kotitaloudellinen kasvatus. Lisäksi naisen sivistämiseen liitettiin sekä kutsumus että siveellisyys. Aluksi naiset olivat sivistettäviä äitikansalaisia, myöhemmin yhteiskunnallisia äitejä. Erityisesti 1960-luvulta lähtien työvoimapulan aikana naista oli tärkeää sivistää myös merkittävänä työvoimaresurssina.

Kansansivistyshistorialliset tekstit pyrkivät esittämään vapaan kansansivistystyön sukupuolettomana ja ideologioista vapaana. Silti naisen paikka kansansivistyshistoriassa on selkeä: hän on kohde, kun mies on isänvaltaisesti ottanut sivistystoimijan roolin. Kansansivistysteksteissä esiintyy usein sana kansansivistysmies, yliopistomies ja puuhamies.

Näin on käynyt, vaikka ensimmäiset naiset kansalais- ja työveänopistojen johdossa aloittivat vuosien 1910-20 tienoilla ja myös naisten määrä nousi puoleen opiskelijoista hyvin nopeasti. Lang on selvittänyt kolmen naisjohtajan vaiheita. Ensimmäinen nainen kansalais- ja työväenopiston johtajana oli Alma Taipale Uudessakaupungissa.

Historiaosuudessa Lang toteaa myös sen, kuinka sotien seurauksena Suomi menetti kahdeksan karjalaista opistoa. Niissä oli työvuotena 1938-39 ollut 3 426 opiskelijaa, mikä oli 16 prosenttia koko maan opiskelijamäärästä. Kajaaniin vuonna 1942 perustettua työväenopistoa voi pitää Suojajärven työväenopiston jatkajana.

Vanhat periaatteet eivät sovi ajan henkeen


Lang katsoo, että 1970-80 -lukujen koulutuspoliittisten muutosten seurauksena vapaan sivistystyön asema heikkeni suhteessa muihin sivistystoimijoihin. Myöhemmin uusliberalistisen kasvun, kaupan ja tehokkuuden ideaalit alkoivat syrjäyttää humanistista arvopohjaa opistoista koko kansan sivisitäjinä.

Taloudelliset tekijät tulivat keskeisiksi myös opistoissa. Kun julkinen tuki heikkeni, opistojen oli lisättävä maksullista tarjontaa. Samalla sivistyksestä tuli itsensä vapaan sivistämisen sijasta tavoitteellista koulutusta niille, joilla oli siihen varaa.

Lopputulemana Lang näkee ristiriidan 1900-luvun vapaan sivistystyön snellmanilaisen yleisen sivistysideaalin ja 2000-luvun uusliberalistisen talouskasvun välillä.

Opistojen rehtoreille kohdistetussa kyselytutkimuksessa Lang selvitteli ammattiin hakeutumisen ja työn kuvan lisäksi sukupuolta rehtorin työssä. Samalla hän toteaa kansansivistyksen suuren perinteisen tarinan sivistettävästä ja miesten hallitsemasta kansasta jatkuvan edelleen.

Lang kiinnittää huomiota myös siihen, miten sukupuolesta ei edes haluta keskustella ja seurauksena työn maskuliinisia käytäntöjä ja ajattelutapoja ei käytännössä edes havaita. Langin mukaan sukupuoli halutaan piilottaa sivistyspoliittiisen retoriikkaan, ja naisvaltaisuudesta huolimatta opistoissa on tunnistettavissa sukupuolijärjestelmän hierarkia.

Lang toteaa, että opistoissa kyse on julkisen sektorin hallinnon naisten omasta tilasta, jossa naiset voivat vetäytyä syrjään pahasta maailmasta. Opistot voi ymmärtää naisten insitutionaalisina itsensä kehittämisen tiloina. Tämä naisten oma tila ei kuitenkaan sisällä poliittista valtaa vapaan sivistystyön strategiseen päätöksentekoon tai hallintaan liittyen.

Rehtorin työstä Lang toteaa, että se näyttäytyy enemmän julkishallinnollisiin hierarkisiin rakenteisiin sidotuilta kuin kansainsivistysideologian mukaiselta vapaalta johtamistyöltä. Taloudelliset velvoitteet muuttavat työtä entistä enemmän manageristisempaan, toimitusjohtajamaisempaan suuntaan. Näin tutkimus vastaa väitöskirjan nimeen ja selvittää, kuinka miehisistä, myyttisistä sankarirehtoreista on tullut opistoäitejä ja managereita.

Anne Kuorsalo

Tarja Lang: Myyttisestä sankarirehtorista opistoäidiksi ja manageriksi. Sukupuolen näkökulma kansalais- ja työväenopistojen johtajuuteen. Helsingin Yliopisto, Käyttäytymistieteen laitos. Helsinki 2011.

_________________________________________________

Uudenmaan Karjalaseurojen piirin puheenjohtaja Pirkko Siilin puhe Iiris Salorannan näyttelyn avajaisissa Lohjalla 3.4.2009.


Taiteen ja erityisesti kuvataiteen terapeuttista merkitystä ei voitane väheksyä eikä aliarvioida. Vaikkakin kaikki taiteenlajit ovat hoitavia - terapeuttisia, lienee kuvataide yleisimmin käytetty ja periaatteessa kaikille ja kaikenikäisille ja sekä yksilöille että ryhmille soveltuva hoitomuoto.

Miksi näin?
Kuvat herättävät ja jäsentävät tunteitamme. Kuvan kautta voimme työstää erilaisia kokemuksiamme. Niissä voivat näkyä toiveemme ja odotuksemme. Niissä näkyvät sisäiset tuskamme ja ristiriitamme ja niiden avulla meillä on mahdollisuus purkaa ja käsitellä tunteitamme. Kuvan tekemisen avulla elävöitämme omaa luovuuttamme ja uskaltaudumme pois normiemme painosta.

Vuorovaikutusta!
Kuva antaa vuorovaikutusmahdollisuuksia. Vuorovaikutus usein mielletään vuoropuheluna - keskusteluna. Taidekin puhuu, sillä taiteilija kertoo kuvalla viestinsä ja me katselijat otamme sen viestin vastaan kukin omalla tavallamme aistiemme ja ajattelumme kautta.
Tässä retrospektiivisessä näyttelyssä menemme kuvien myötä ajassamme taaksepäin - katselemme menneisyyteen. Katselemme sotaan - lapsen tarinoita sodassa. Taiteilija Iris Saloranta tuo omat mielikuvansa, muistonsa, tunteensa ja kokemuksensa taulujensa väreinä, aiheina ja sommitteluna (kompositiona). Näin on prosessoitunut Sodan lapsen vuoksi-yhtenäinen tarina kuviksi aina vuodesta 1939 Talvisodan syttymisestä ja sitä seuranneista ajoista tähän saakka.

Vuorovaikutus on vuoroon vaikuttamista!
Miten me otamme tämän kuvallisen viestin vastaan? Miten viesti meihin vaikuttaa? Meihin, jotka itse olemme kokeneet samoja asioita. Meihin, jotka olemme kenties kuulleet vanhemmiltamme heidän kokemuksiaan. Meihin, jotka olemme ihmetelleet, miksi vanhempamme eivät kertoneet kokemuksistaan, miksi he vaikenivat. Miten minä yksilönä koin sodan lapsena ollessani?
Ehkäpä nyt aikuisina, lasten vanhempina ja isovanhempina avautuu mielessämme myös suuri kysymys: Miten lapsi yleensäkin kokee sodan, epävarmuuden, pelon ja menetykset? Miten se häneen vaikuttaa? Sotaahan on tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa. Maailmassa on paljon lapsia, jotka eivät ole koskaan eläneetkään rauhan aikaa.

Toivon ja uskon, että tämä näyttely, kuten monet muutkin taiteenlajit, jotka vievät ajatuksemme tänä vuonna ja jatkossa 70 vuoden takaisiin kokemuksiin ja tunteisiin sodan keskellä, voisi auttaa ja hoitaa antamalla rohkeutta tarkkailla ja jäsentää tuntemuksiamme ja kertoa lapsillemme ja lapsenlapsillemme rauhan ja sopuisan yhdessäolon merkityksestä ja sodan laaja-alaisista ja pitkäaikaisista järkyttävistä seurauksista.

Avatessani tämän Sodan lapsen vuoksi- näyttelyn, kiitän Iris Salorantaa siitä, että hän on jaksanut työstää tämän näyttelyn. Pyydän taiteilijaa itse kertomaan näyttelyn teoksista niiden taustoista ja myös sanallisesti avaamaan vuoropuhelun maalaustensa ja niitä katselevien kanssa.

 

___________________________
Evakkolapset muistavat pommi-iskun kauhut


Elisenvaarassa tapahtui Suomen kaikkien aikojen tuhoisin siviilipommitus
20.6.1944. Vasta nyt sen vaiheet on koottu kirjaan, jonka ydintä ovat
pommituksen keskelle evakkomatkalla joutuneiden lasten kuvaukset
kauhukokemuksesta, jossa he menettivät useita perheenjäseniään.

Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin "Vaiettu Elisenvaaran pommitus,
Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944" tiivistää jo kirjan nimeen perusasiat.
Teoksen oma historia on sekin osa suomalaista vaikenemista.

Rahkolan vuonna 1922 syntynyt anoppi halusi päästä vielä kerran käymään Karjalassa. Matkareitti 2004 kulki Elisenvaaran kautta ja oppaan selostusta kuunneltuaan lottana Elisenvaaraan joutunut Lilli-anoppi totesi ukon puheet "höpöiksi". Samalla alkoi purkautua Lillin tarina. Vaikka perheessä oli tiedetty hänen haavoittuneen Elisenvaarassa, Lilli ei ollut puhunut edes miehensä kanssa pommituksista. Niin virallinen kuin yksityinen vaikeneminen synnytti pommituksesta monta legendaa alkaen siitä, että pommituksen "tilasi" asemapäällikkö, joka oli vakaumuksellinen kommunisti.

Kirjaa varten on haastateltu yli neljääkymmentä Elisenvaaran kauhuista
selvinnyttä. Virallinen Suomi ei ole heistä koskaan välittänyt, vaikka
jotkut lapset menettivät pommituksessa koko perheensä ja näkivät omaistensa kauhean kohtalon. Rahkola ja sotahistoriaan harrastuksenaan perehtynyt Geust nimeävät kirjansa kunnianosoitukseksi Elisenvaaran kokeneille ja pitävät heitä sodan sankareina. Samalla tavalla heihin pitäisi suhtautua kaikkien
muidenkin.

Elisenvaaraa pommitettiin jo talvisodassa

Elisenvaara kuului Kurkijoen kuntaan, joka sijaitsee noin 100 kilometrin
päässä Viipurista ja 50 kilometrin päässä Sortavalasta. Elisenvaara oli
keskeinen risteysasema. Sitä pommitettiin myös talvisodassa. Samoin
suomalaiset pommittivat asemaa jatkosodan alettua ennen takaisinvaltausta.

Venäjän kieltä osaava Geust on hankkinut kirjoittajien käyttöön paljon
neuvostodokumentteja. Yksi on päivätty 5.11. 1939. Siinä on luettelo Suomen pommitusmaaleista, joihin kuului myös Elisenvaara. Ensimmäinen Elisenvaaran pommitus oli 20.12. 1939 ja ensimmäinen ihmisuhrin vaatinut heti seuraavana päivänä. Tapaninpäivänä Elisenvaaran joutui talvisodan ankarimman pommi-iskun kohteeksi.

Rautatieliikenne aseman kautta saatiin kuitenkin palautettua ja Elisenvaara säästyi evakuoinneilta talvisodan viimeiseen sotapäivään saakka. Kaikkiaan Elisenvaaraa pommitettiin 22 päivänä 105 päivää kestäneet talvisodan aikana ja Elisenvaarassa menehtyi 20 henkeä.

Talvisotaan liittyy kirjaan lainattu 7-vuotiaan Martti -nimisen evakkopojan muistelma. Perheessä oli 10 lasta. "Evakkojunan vaunun muistan. Se oli kylmä ja kostea. Täynnä surullisia ihmisiä: evakkoja ja sotilaita, jotka kulkivat kohti tuntematonta. Muistan miten lauloin heille: "Jo Karjalan kunnailla lehtii puu..." Ihmiset itkivät. Sitten minäkin itkin, enkä voinut enää laulaa..." Muistelija on Martti Talvela, Kurkijoelta hänkin.

Venäläiset olivat tuhonneet Elisenvaaran ympäristön perusteellisesti ennen kuin alue palautui suomalaisille. Junaliikenne saatiin käyntiin 12.9. 1941 ja vuoteen 1943 mennessä 70 prosenttia Kurkijoen asukkaista oli palannut kotiseudulleen. Elisenvaarasta tuli varsinkin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana kesäkuussa 1944 tärkeä sotilasliikenteen solmukohta.

Suurhyökkäyksen alettua puna-armeija ryhtyi pommittamaan toistuvasti
Viipurin, Käkisalmen, Antrean, Hiitolan, Perkjärven, Säiniön, Hovinmaan ja
Raudun asemia. Elisenvaaraan pommikoneet iskivät ensimmäisen kerran 15.6. Toisin kuin talvisodassa Elisenvaarassa ei ollut kesällä 1944 varsinaista ilmatorjuntayksikköä. Kannaksella ei liioin ollut ainuttakaan ilmavalvontatutkaa, joihin nojasi Helsingin ilmapuolustus.

Rahkola ja Geust ovat laskeneet, miten Elisenvaaran kautta kulki 10.6.-2.7. 1944 kolmessa viikossa 265 sotilas- tai evakkojunaa, joissa oli 11 300 vaunua eli keskimäärin 300 vaunua päivässä. Suurpommituksen päivänä kuljetettiin Tali-Ihantalaan matkannutta 17. divisioonaa.

Simolan pommitus 19.6., päivää ennen Elisenvaaran suurpommitusta, on kirjan mukaan Suomen toiseksi tuhoisin yksittäinen pommitus. Siinä kuoli 94 ihmistä. Simolan asemalla oli pommituksen aikana ilmatorjuntaa eivätkä koneet uskaltautuneet matalalle toisin kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa. Neuvostoliitto pommitti myös Etu-Simolan pysäkkiä ja toinen isku Simolaan tehtiin 20.6.. Näissä pommituksissa kuoli Heikki Kauranteen ja Jukka Vesasen Simolan pommituksista kokoaman kirjan mukaan 145-160 ihmistä.

Räisälän evakkojunan vaunut ilmiliekeissä

Räisälän Myllypellossa evakkojunaa lastattiin 19.6. 1944 iltapäivällä. Juna
tuli aamuyöllä Käkisalmeen ja jatkoi sieltä varhain aamulla 20.6. kohti
Elisenvaaraa. Neuvostoliiton ilmavoimat olivat tehneet Kurkijoen alueella
kesäkuun 20. päivän aamuyön ja aamupäivän aikana 12 tiedustelulentoa.
Simpeleen ilmavalvonta-asema huomasi kello 11.27 kohti luodetta matkalla olleen 27 koneen osaston. Lahdenpohjan ilmavalvontakeskus ilmoitti koneista kello 12.30. Myös Hiitolassa huomattiin pohjoiseen lentänyt lento-osasto, mutta Elisenvaaran ilmavalvonta ei viestittänyt mitään.

Ilmahälytystä Elisenvaarassa ei annettu. Koneet iskivät täysin yllättäen.
Yllätystä lisäsi se, että siviilit luulivat koneiden olevan "omia", kun ne
tulivat Suomen suunnalta. Ensimmäinen pommitusaalto tuli 12.32, toinen 12.38 ja kolmas 12.44. Asema oli tuolloin hyvin ruuhkainen.

Elisenvaaran ikuisesti muistava on Airi Rakkolainen, nykyisin Saarni, jonka
äiti Jenny oli viimeisillään raskaana. Sirpale repäisi äidin vatsan auki. Vauva syntyi elävänä, mutta lensi paineaallon vaikutuksesta härkävaunun peränurkkaan roihuavaan tavarakasaan eikä kukaan ehtinyt nähdä vauvan sukupuolta.

"Vaunumme oli ilmiliekeissä ja muut hyppivät ratapihalle. Minä en
uskaltanut ja huusin muita avuksi.... Mekkoni oli veressä ... ja olin
myöhemmin selittänyt pahalta näyttänyttä mekkoa että ´Tää on äitini verta.´"

Airin rintamalla ollut isä pääsi lyhyelle lomalle katsomaan Pohjanmaalle
sukulaisten hoitoon selvinnyttä tytärtään. Isä kaatui sitten 12. elokuuta
Ihantalassa. Kirjan kuvituksesta yksi puhuttelevin on juuri perhekuva
äidistä, isästä ja Airista Ilmajoella välirauhan aikana.

Aila Timoska (nykyisin Rusi) muistelee, miten äidin reaktio oli monen muun
evakkoäidin kaltainen pommituksen alkaessa. Äiti pyysi kaikki luokseen ja
sanoi, että ollaan yhdessä. Jos on sallittua, että kuollaan, kuollaan
yhdessä. Evakkojunan härkävaunussa oli yhdeksän Timoskan joukko. Heistä selvisi vain kaksi: Aila ja hänen serkkunsa Hilkka.

Elisenvaarassa oli myös Viipurin sairaanhoitajakouluun 1942 mennyt
Maija-Liisa Soikkeli (nykyisin Halonen), joka oli saanut vuorokauden loman
jouduttuaan töihin kenttäsairaalaan. Hän pelastautui pellonojaan
heittäytymällä. "Tuho oli hirvittävä. Junat olivat tulessa, ja ruumiita ja
ihmisen kappaleita oli joka paikassa. Koneet olivat tulittaneet
konekivääreillä junista pakoon päässeitä ihmisiä."

Soikkeli joutui organisoimaan hoitoa alueella, joka oli täynnä vanhempiaan
etsineitä lapsia. Lapset myös hoitivat itseään kaivamalla lähellä pintaa
olevia sirpaleita kehostaan. Pelastustöihin ja ruumiita kokoamaan joutui
muutenkin paljon nuoria.

Elisenvaaran kokeneiden muistelut ovat järkyttävää luettavaa. Kovista
kohtaloista on monta esimerkkiä. Rautateillä työskennelleen perheen tytär Sylvi Tuomainen menetti ensimmäisessä tapaninpäivän pommituksessa 1939 isänsä ja veljensä ja viimeisessä Elisenvaaran ihmishenkiä vaatineessa pommituksessa 1.7. kuoli hänen toinenkin veljensä.

Pommituksen uhreja kiusattiin koulussa

Elisenvaaran pommitus on ollut Suomen historian tuhoisin siviilipommitus ja tsunamin ohella tuhoisin Suomea kohdannut siviilionnettomuus. Silti se ei ole kiinnostanut -- ainakaan historian tutkijoita. Kirjoittajat toteavat etsineensä vuosia kattavaa luetteloa Elisenvaaran kuolonuhreista, mutta tarkkaa tietoa ei ole. Luku on 150-200 välissä. "Näin hyvin tunnemme historiamme tuhoisimman siviilipommituksen!", toteavat kirjoittajat ja varustavat aiheesta johtopäätöksen huutomerkillä.

Miksi sitten pommitus jäi pimentoon? Sotasensuuri esti aluksi uutisen
levittämisen. Samana päivänä menetettiin myös Viipuri, josta oli pakko
kertoa seuraavana päivänä julkisesti. Sen sijaan Elisenvaarasta vaiettiin
pysyvästi. "Ei ollut sopivaa puhua", sanovat kirjaan haastatellut, joista
muutama puhuu nyt kokemastaan ensimmäistä kertaa. Yksi kertoo tulleensa leimatuksi valehtelijaksi.

Lisäksi pommituksen kokeneet lapset ja nuoret joutuivat evakkolapsina
kiusatuiksi. Heitä "ryssiteltiin" kouluissa. Muutama isänsä menettänyt
kertoi myös, miten heiltä kyseltiin ivallisesti josko heillä oli ollut isää
lainkaan. Ryssä- ja äpärälapsileimat haavoittivat monia syvästi, todetaan
kirjassa.

Vuonna 2005 Tieto-Finlandia-palkinnon saaneessa Jatkosodan
pikkujättiläisessä Elisenvaaran pommituksesta on kaksi virkettä. Rahkola
kertoo myös soitosta Suomen historian professorille, joka totesi, ettei voi
pitää paikkansa kuultuaan Elisenvaaran pommituksesta....

Olisiko aika tutkijoidenkin kiinnostua Suomen historiasta sen jalkoihin
jääneiden siviilien näkökulmasta? Suorastaan häpeällistä tutkimuksen
kannalta on se, että kun Rahkola ja Geust lainaavat tietoja Simolan
pommituksista, niitäkin koskevan aineiston ovat koonneet muut kuin
ammatikseen historiaa tukivat.

Pelkkä lukeminen Elisenvaaran evakkohelvetistä on paikoin kovin raskasta. Tosikertomus on hetkittäin niin raakaa, että on oikeastaan mahdoton ymmärtää, miten hengissä pelastuneet lopultakin kokemastaan selvisivät.

Anne Kuorsalo

Erkki Rahkola ja Carl-Fredrik Geust: Vaiettu Elisenvaaran pommitus,
Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944, Ajatus Kirjat 2008.


____________________________________________________________

Sodan lapset sovinnossa

Kampin palvelukeskuksessa, Helsingissä 6. päivänä syyskuuta järjestetty sodan lasten järjestöjen tapaaminen ennakoi uudenlaista ja toivottua voimien kokoamista ja yhteistyön kehittämistä. Evakkolapsia oli tässä yli 150 hengen tilaisuudessa paikalla kymmeniä, useimmat pääkaupunkiseudulta, mutta myös muualta maasta.

Evakkolapset, sotalapset, sotaorvot, saksalaisisien lapset ja muutkin sodan lapsiksi itsensä kokevat ovat toimineet tahoillaan hyvässä yhteishengessä. Helsingin Seudun Sotalapsilla ja evakkolapsilla oli yhteisiä toiminnallisia selviytymisryhmiä jo ennen Evakkolapset -yhdistyksen perustamista.

Yhteyksiä on luotu ja siltoja rakennettu spontaanisti. Esim. Evakkolaspset ry:n nykyisen puheenjohtajan Lauri Kososen ollessa viitisen vuotta sitten Karjala-lehden lukijamatkalla lehden edustajana Tallinnassa ja Pärnussa tutustuimme sotalapsi-evakkoon Markku Armilaan. Hänestä tuli Evakkolapset ry:n ensimmäisen hallituksen jäsen. Kuuluin jo tuolloin myös Sotaorpoyhdistykseen. Yhteistyö on ollut näin välitöntä ja luonnollista. Evakkolapsihan on usein samalla sotaorpo tai sotalapsi tai jopa molempia.

Kulttuurikeskus Caisassa vuosituhannen vaihteessa kokoontuneessa sotalasten ja evakkolasten yhteisessä toiminnallisessa vertaistukiryhmässä oli jo mukana Helsingin Seudun Sotalapset-yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja Pertti Kaven. Hänen kirjansa, 70 000 pientä kohtaloa kuvaa lapsen tuntoja koskettavasti ja on samalla mitä parhain tietoteos.

Nyt Kampin palvelukeskuksen seminaarissa paneelissa teki Evakkolapset -yhdistyksen paneeliedustajana ollut puheenjohtaja Lauri Kosonen aloitteen yhteistyön kehttämisestä. Hän perusteli aloitettaan sillä, että monet asiat ovat samalla tavalla meille tärkeitä. "Emmekö voisi tehdä yhdessä monia asioita. Voisimme laatia yhdessä kirjelmiä valtiovallalle kuntoutustuesta, veteraanitunnusten tai vastaavien saamisesta, muistomerkeistä jne."
Pertti Kaven kääntyi selvästi ilahtuneena Lauri Kososen puoleen ja ja sanoi ottavansa ajatuksen mielellään vastaan. Yhteistä keskustelua jatketaan.

Entisenä Evakkolapset- yhdistyksen aktivistina en vähättele sitä epävirallista yhteistyötä, jota tähän asti on tehty. Tuo yhteistyöhän on ollut alkusysäyksenä yhdistyksemme synnyllekin. Arvostan sitä. Monta asiaa on hoitunut yhteistyöllä. Huoltoviesti, sotaorpojen jäsenlehti on ollut hyvä tiedotus-kanavamme. Lehden seuraavassa numerossa kerrotaan viime elokuisesta Lohjan Evakkovaelluksesta, jonka ohjelmassa lohjalainen Sotaorpoyhdistys oli yhtenä järjestönä mukana. Sotaorpo Vilho Eerola oli sankarivainajapoikaansa saattavana isänä Pyhän Laurin kirkon kupeella nähdyssä surusaatossa.

Sotaorpoyhdistystä Kampin-seminaarissa edustanut Maija Väisänen esitteli Päivy Penttisen kirjaa Olethan minulle isä. Kirja toimii hyvin vertaistukena. Kun olin kevättalvella Hyvinkäällä Päivy Penttisen kutsumana kertomassa Evakkolapset- ja Evakkotie kirjoista oli seurakuntasali täynnä sodan lapsia.
Läheisyyden ja yhteisyyden tunne on vahva. Juurissamme on yhteistä ikävää ja kaipuuta. Noiden tuntojen jakaminen aika on nyt.

Tilaisuuksia ja mahdollisuuksia kertoa kokemastamme tarjoutuu eri puolilla Suomea yhä useammin. Elokuun lopulla Uudessa Valamossa olleessa seminaarissa evakkolasten ja sotalasten asiat olivat näkyvästi esillä. Sota- ja evakkolapsi Marianna Hernbergin kanssa kerroimme sekä tutkitusta tiedosta että omista kokemuksistamme. Evakkolapsi, psykoterapeutti Kukka Nopola-Pihlajamäki kokosi seminaariin evakkolapsi Luna Kukkameren koskettavan ja laajan muistonäyttelyn.

Kampin seminaarin paneelissa ja käytetyissä yleisöpuheenvuoroissa selkiytyivät nyt yhteiset tavoitteemme entisestään. Myös ongelmamme ovat yhteisiä: juurettomuus, puhumattomuus ja torjunta. Nyt olemme valmiita kohtaamaan kaikki muistot, puhumaan ja kertomaan niistä seuraaville sukupolville. Jakamisen ja toiminnan tarve on suuri.

Evakkolapsi ja sotaorpo Iris Saloranta

__________________________________________________


MITEN EVAKKOKOKEMUKSET OVAT VAIKUTTANEET YHTEISKUNTAKEHITYKSEEN JA YKSILÖLLISESTI

Pirjo Riitta Rintanen
Laillistettu psykologi
4.8.07


Omat kokemukseni evakkojen lapsena, toisen polven karjalaisena,
pari runoani aluksi:

SEPPELELEITÄ
Kesällä 2007

Kirvun sankarihaudalla
kedon kukat enolleni,
melkein lapsi vielä,
enempää ei voi antaa kuin henkensä
toisten puolesta
kiitos, eno, joka päivä

kirkon rappusilla
auringossa
olen tullut kotiin
ei mitään puutu
hetken taivas

kirkonmäeltä kaatuneiden venäläisten
muistomerkille
seppelettä kantaa
vauvasta saakka
sotaorpo Kirvun mies
isä kaatui

nyt
seppelettä kantaa
tietä pitkin
miten mies jaksaa
noin raskasta taakkaa
selkä suorana
vakain askelin


PIDÄN, PIDÄN KIINNI

Karjalainen vanhus
kansallispuvussaan
niin kauniit kädet
poskien rypyt
tukan harmaa
silmien elävyys ja syvyys

en halua irrottaa kättäni
kosketusta Karjalasta
lämpö ja muistot
niin yksin, kun lähdette
koko Karjala sydämessä

Sodan aiheuttamia menetyksiä:

- isänmaan osan menetystä,
ei ole surtu yhdessä koko maa, ihmiset eivät tiedä, miten suuresta alueesta on kysymys, miten rikkaasta alueesta, naapurille aina sotilaallisesti ja taloudellisesti tärkeästä alueesta,
Viipuria ja Petsamoa he ovat aina halunneet, teitä kaikille merille

kotiseutu, luonto, maisemat, elinympäristö, ilmasto
heimon yhteyden, tapojen, kulttuurin menetys
murteen menetys
yhteisöjen ja kylien menetys, sureminen yhdessä vaikeaa hajallaan eläen
hautausmaitten ja kirkkojen menetys
suvun hajoaminen, esi-isien polkujen menetys
kodin, perheenjäsenten hajaantuminen ainakin osaksi aikaa
omaisuuden, esineitten,
ammatin menettäminen
omaisten menetys
lasten ja nuorten aikuisen vastuuseen joutuminen liian varhain
äitien, naisten paineet kotiasioitten hoitamisessa, vastuu perheestä, huoli isien ja miesten sodassa selviämisestä
vanhempien menetys, orpous
sotalapsikokemukset, kaksinkertainen menetys vanhemmissa, kielessä
terveyden ja mielenterveyden menetykset, isien menetetyt hermot vaikuttivat perhe-elämään
ryssänä pitäminen
sodassa kaatumiset ja loukkaantumiset
huoli ruuasta ja vaatteista
monien elämänkohtalot muuttuneet rajusti (itse mukaan lukien)
sodasta syyllistäminen, miesten sotakokemusten jakaminen, vertaisryhmän tuki, leimattiin sotahulluudeksi, militarismiksi,
lottien häpäisy, heidän maineensa tahraaminen
evakkojen nopea sopeutuminen, oli pärjättävä hyvin, näytettävä, että on kelvollinen, hyvä
vaikeneminen kokemuksista, omasta kulttuurista
karjalaisten asuttaminen sisäsuomeen upea kansallinen saavutus, siitä olisi voinut olla ylpeä yhdessä
ymmärtämättömyyden ja myötätunnon puutteen kokeminen, toisilla huono kohtelu, toisilla taas hyvä
sanakarivainajien unohtaminen, heistäkään ei puhuttu joka perheessä
traumojen käsittelemättömyys,
itsetunnon menetys


Olen kahden heimon kansalainen, Karjalan evakkojen ja länsisuomalaisten vanhempien lapsi Länsi-Suomessa.
Äitini oli Kirvusta ja isä Antreasta, sukuni molempien vanhempien puolelta niin pitkälle kuin sukututkijat ovat päässeet, ovat kaikki Karjalasta. Isä oli sodassa, äiti lähti evakkoon, oli toisessa Elisenvaaran pommituksessa, palasi välirauhan aikana Ensoon ja tuli taas siskoni kanssa evakkona takaisin. Asettui lopuksi Länsi-Suomeen.

En ole saanut elää oman heimoni parissa, oman kulttuurin keskellä vaan länsisuomalaisessa perheessä, tavaten kuitenkin äitiäni ja siskoani koko elämäni ajan.
Kaikkea on ollut kaksi, vanhempia, koteja , heimoja, kulttuuria, murretta, ensimmäinen äiti puhui karjalan murrtetta, toinen Rauman, heimoidentiteettejä, isänmaakin kuin Kirvun sankaripatsas, torso, kahtena kappaleena, pää hukassa.

Juuri ja juuri olen päässyt häpeästäni, etten puhu karjalan murretta vaan Rauman.

Karjalaisuuden saatoin vasta ottaa itselleni omaksi identiteetikseni kymmenisen vuotta sitten kaikkien vanhempieni kuoltua, etten loukkaa ketään.
Karjalaisista ja karjalaisuudesta ei puhuttu kotona koskaan, mutta ei myöskään sanottu pahasti. Karjalaisuus oli vaiettu asia. Kylässä oli karjalaisia, mutta koskaan ei sanottu, mistä he olivat kotoisin. Karjalan juhlissa olin vasta ensi kerran Helsingissä vuosituhannen vaihteessa ja sitten olen ottanut kaiken irti karjalaisuudestani.

Antti-ukkoani en voinut tavata, vaikka hän eli syntymäni jälkeen kahdeksan vuotta, äiti ei uskaltanut pyytää uusilta vanhemmiltani minua ukon luo eikä hautajaisiin. Viime kesänä en saanut tietää hautasalaisuuden takia edes haudan olinpaikkaa. Raamatun mukaan viimeisenä päivänä meidät kuitenkin nostetaan ylös haudoista, alimmatkin, sitä ei edes Orimattilan seurakuntakaan voi estää, Antti-ukko, kun uskoi.

Yksi suru ei riitä, ukon tapaamisen menetys, ukon läsnäolon menetys, ukon menetys, ukon haudan menetys heimon mailla, johon hän olisi kuulunut ja haudan menetys, jossa hän on.

Mielessäni on nykyään kuitenkin syvä kiitollisuus länsisuomalaisia vanhempiani ja sukulaisiani kohtaan sekä ylpeys omista karjalaisista sukulaisistani, juuristani, karjalaisuudestani.

Kansamme historiassa sota aiheutti moninaiset traumat ihmisille sekä aineelliset että henkiset. Useimmille tapahtui monta traumaattista tapahtumaa, jotka jäivät käsittelemättä. Lotat ja aseveljet olivat niitä traumojen käsittelijöitä, kuuntelijoita, vaikka olisivat tarvinneet itse apua kriisiinsä. Tietysti myös naapurit ja isovanhemmat auttoivat. Papeilla oli täysi työ viedä kuolinviestejä ja siunata vainajat.

Oman isänmaan, heimon, kulttuuriympäristön, sosiaalisen verkoston, suvun yhteyden, omaisuuden, monien henkien ja terveyden menetykset, traumaattisten tilanteiden kokeminen ja näkeminen sekä vanhempien ja omaisten poissaolo tai henkinen stressi, hiljaisuuteen lukkiutuminen oli sen ajan menetys, myös lapsille. Sotaorvot, sotalapset ja suuret ikäluokat ovat eläneet vähillä eväillä. Sotalasten menetykset moninkertaiset, kun menettivät vanhemmat molemmissa päissä ja vieraus, kielen menetys, taas tullessa takaisin.

Traumaattiset tilanteet pitäisi käsitellä nopeasti, välittömästi aloittaa keskustelu, että ei lukkiintuisi, menettäisi kosketusta tapahtuneeseen. Lapsi tai nuori ei pysty käsittelemään surua yksin, koska on psyykkisesti vielä aikuisesta riippuvainen, turvallinen aikuinen voi tukea puhumaan ja ilmaisemaan tunteita.

Vanhemman menetys on vaikein menetys lapselle, lapsen menetys vanhemmalle. Voi vain kuvitella sitä surun määrää, mitä sodan menetykset toivat perheille. Myös aikuisen lapsen menetys on tuskallista. Lesket saattoivat jäädä myös yksin, sankarivainajasta saatettiin vaieta koko elämä niin, että lapsi ei saanut mitään kuvaa kaatuneesta isästä. Moni menetti kumppaninsa ja valitsi hätäisesti uuden kumppanin ja solmitut avioliitot eivät aina onnistuneet siitä syystä. Saksalaisten kanssa syntyneet kontaktit ja monesti traaginen ero aiheuttivat menetyksiä, joista lapsilla ja aikuisilla on ollut vaikea puhua häpeän takia.

Lapsi selviää menetyksistä paremmin, jos tosiasiat kerrotaan, menetetystä puhutaan avoimesti. Lapselle on tärkeää saada olla kiinnostunut menetetystä ja että tämän sukuun pidetään elävä yhteys. Menetetyn pitäisi saada elää sisimmässä. Mustasukkaisuus on voinut olla myös este, että kaatuneesta ei uuden kumppanin läsnä ollessa voinut puhua. Sodassa oleva isä ei saanut olla lasten kanssa ja palattuaan hän oli henkisesti kovilla sekä tapahtuneesta että käytännön elämän järjestämisessä, kaiken alusta alkamisessa, sopeutumisessa uusiin oloihin. Monet isät olivat kireitä, huusivat unissaan, kun traumoista ei saanut puhua sotahulluksi leimaamisen takia. Alkoholinkäyttö oli myös saattanut lisääntyä sodan aikana. Lapset saattoivat jäädä etäiseksi tunnetasolla.

Sodan aikana tärkeintä oli hengissä ja arjessa selviäminen, ei siinä ollut tilaa tunteille, se oli kriisiaikaa. Sodan jälkeen ei saanut puhua sodasta, mitä menivät sotimaan, miksi tulivat Karjalasta tänne, olisivat jääneet sinne. Myös poliittisista syistä ei saanut puhua, propagandasta piti ”naapuri” huolen. Mediassa tahtoo vähän sama jatkua, vaikka naapuri ei enää niin painosta. Karjala ei ole tarpeeksi esillä, sen historiasta, kulttuurista ja heimosta ei ole tarpeeksi tietoa ihmisillä.

Tunteita, joita moni kantoi ja kantaa, on syvä loukkaantuminen, mitätöidyksi itsensä kokeminen, täydellisen ymmärtämättömyyden kokeminen menetetystä. Syyllisyys ja häpeä ovat myös tavallisia tunteita, samoin huonouden tunne, ulkopuolisuus, erilaisuus temperamentissa ja ulkonäössä. Vielä tänäänkin meidät saatetaan mieltää venäläisiksi, Karjala Venäjäksi. Karjalaa ei saa kaivata kuin omiensa parissa, sitä ei saa toivoa takaisin, Karjalasta ei saa puhua, ”mitä niistä vanhoista enää”. Menetykset ovat olleet reaalimenetyksiä, ei niitä voi poistaa kokonaan mielestä mitätöimällä, vaikka onkin elettävä tässä ja nyt.

Nykyään monilla mennyt saattaa aktivoitua tärkeiden ihmisten kuoltua, oman terveyden alkaessa heikentyä, oman rajallisuutensa tajutessa. Itsenäisyys heikkenee konkreettisesti voimien myötä, saavutettu erillisyys heikkenee, kun riippuvuus lisääntyy. Tulee kaipaus vanhempiin, äitiä ja isää ikävä. Puolison kuollessa voi vanhukselle tulla romahdus, kiintopiste Karjalaan, kotiin katoaa. Jokainen menetys nostaa esiin kaikki edelliset käsittelemättömät menetykset.

Jos traumoja ei käsittele, ne ovat mukana hyppyyttäen meitä tiedostamattomasti. Masennus on perusreaktio avuttomuuteen ja psyykkiseen kipuun. Takana on usein juuri pitkältä ajalta menetyksiin liittyvää kiukkua ja surua, johon ei ole tunnekosketusta. Masennus voi olla geneettisestä taipumuksesta johtuvaa, traumaperäistä tai molempia yhdessä. Olemme rakenteeltamme ja kestokyvyltämme erilaisia. Hormonaaliset tekijät ja vanheneminen vaikuttaa mielialaan myös. Myös saamamme kasvatus ja mallit tärkeiltä aikuisilta, useimmiten vanhemmilta vaikuttavat itsekuvaamme, itsetuntoomme ja kykyymme aktiivisesti työstää ongelmiamme ja löytää ratkaisuja.

Ongelmana saattaa olla se, että koemme ja reagoimme nykypäivään samalla tavalla kuin opimme kokemaan lapsena. Realiteetti voi olla ihan toinen nyt elämässämme, mutta reagoimme siihen samoin kuin olemme lapsuudessamme elämämme kokeneet ja oppineet reagoimaan. Elämän kokemisen saattaminen ajan tasalle, nykyisyyteen on usein terapian tehtävä.

Liian varhain menetetty vanhempi ei ole voinut olla turvana ja mallina riittävän kauan, lapsi ja nuori jää heikoille, ellei tule jotain muuta, joka ottaa nämä tehtävät kantaakseen. Kriittinen vanhempien menettämisen aika koskee myös aikuisuuden kynnyksellä olevaa nuorta. Elämänmyönteisesti ajattelevat vanhemmat, onneksi myös heimomme, antavat mallin toivosta ja sitkeydestä sekä sopeutumisesta realiteetteihin.

Karjalaisilla ei ole omaa maakuntaa konkreettisena maassamme enää, heimo voi kokea yhteenkuuluvuutta yhteisissä tapaamisissa, Karjala tällä puolen olemme me. Minulla on rakas laihialainen ystävä, jonka suvut ovat olleet aina siellä. Muistan kateuden hautausmaalla kun hän äitinsä kanssa näytti kaikki sukuhaudat vaikka kuinka pitkälle, kaikki nukkuivat omassa omiensa joukossa, elävien ja kuolleiden.

MUMMON HAUDALLA

Nuorena kuolleen, kahdentoista lapsen isäni äidin
mummoni
haudalla ei ole ristiä
hautaakaan en tiedä
kummalla Antrean hautausmaalla mummo nukkuu
uudessa vai vanhassa
monesti olen vaeltanut niissä
miettinyt
tuollako vai tuolla

isä jäi kymmenvuotiaaksi äitinsä kuollessa, kaksi nuorempaakin oli
mummostani ei jäänyt yhtään valokuvaa, ei yhtään muisteloa,
mummon puolen sukulaista,
jäi vain iltarukous,
jonka hänen oli täytynyt opettaa isälleni ennen kuolemaansa

äiti kertoi isän sanoneen sodan aikana tietävänsä keskitysleireistä,
äiti alkoi kovasti pelätä
isä oli pyytänyt äidin siunata itsensä illalla, niin äidin ei tarvitse
pelätä mitään pahaa

isästäkin jäi usko, isänmaa, jota hän puolusti, minä ja sisko

mummon haudan risti on
ristissä olevat käteni rukoillessani
mummosta tiedän nyt ainoan ja tärkeimmän – uskon


Syvimmälle juuret ulottuvat juuri hautausmaalla, omat juuret ja kansan. Karjalan juhlilla dos. Petri Raivio kertoi, miten juuri hautausmaat joutuvat venäläisten hävityksen kohteeksi, koska on vaikea hävittää sitä totuutta, että vuosisatoja ovat suomalaiset siellä asuneet ja siellä he nukkuvat edelleen. Kirvussakin hautausmaan päälle on rakennettu asevarikko ja hautakivet ovat rakennusten perustuksena ja talojen savupiippujen tiilet seininä. Rakennukset Kirvussa ovat jo rappeutuneet, mutta siunattu maa on pysyvä, siunausta ei saa pois eikä historia muutu, vaikka sen kirjoittaisi kuinka oman mielensä mukaiseksi realiteettien vastaisesti. Myös talot muistuttivat meistä, keneltä maa on otettu, ne piti hävittää, talot muistuttivat myös kulttuurista. Pitäjien nimet kertovat vanhoista asukkaista ja ne on valloittaja muuttanut. Joka kerran Karjalassa käydessä, jotain omaa on taas hävitetty, menetetty.

Luen sotapäiväkirjoja ymmärtääkseni tapahtumia, kaatunutta enoani, etsin häntä muistiinpanoista, oliko joku lähellä rintamalla, mikä on ollut vapautemme vaiettu hinta.
Sydämessäni koen surua siitä, että mukana olleet eivät saaneet myötätuntoa, tilaa puhua, arvostusta, kuin vasta nyt, kun suurin osa on jo kuollut. Tunnen surua, että yhtään sotaa, Karjalaa koskevaa kirjaa en ole koulussa lukenut. Kertaakaan veteraaneja ei muistettu, oltu heistä kiitollisia ja ylpeitä. Napoleon oli tärkeä, oman maan ja Viron historia ei. Lotat olivat täysin pannassa. Totuutta ei voi kuitenkaan tuhota, olen tutustunut myöhemmin lottiin.

Oman maan historiasta, sen sota-ajasta, menetyksistä, Karjalan menetyksestä, karjalaisten kohtalosta pitäisi uskaltaa puhua avoimesti, surra koko kansana aineellisesti ja henkisesti rikkaan Karjalan menetystä. Meidän pitäisi myös arvostaa enemmän oman kulttuuriamme ja karjalaisten asuttamista, koko heimon pelastamista sisämaahan siirtolaisina. Jokaisen pitäisi saada asua omassa kulttuurissaan, omiensa joukossa, omilla juurillaan, jokainen tarvitsee ne omaan identiteettinsä.

Karjalaiset voivat olla esimerkkejä, edellä kulkijoita, miten säilyttää toivo, olla vastoinkäymisissä äärettömän sitkeä. Itse ainakin vastoinkäymisissä saan voimaa ajatellessani omaisiani, jos kerran he ovat selvinneet ja jaksaneet, miksen sitten minä, samaa sukua, kun olen.

____________________________________________________
Evakkotie nostaa esille lapsen näkökulman sodan mielettömyydestä

”Ihmetyttää vain, että näin pitkän ajan on pitänyt kulua ennen kuin lapsen ääni on päässyt kuuluville. Siellä se on ollut pohjimmaisena suomalaisen sielun syvyyksissä ja sieltä se nyt nousee. Sitä ei voi sivuuttaa, sitä on kuunneltava, vaikka se repii sydäntä. Se on myös vetoomus niiden lasten puolesta, jotka kärsivät sodasta nyt, meidän ajassamme. Lapsen ääni on vetoomus rauhan puolesta.” -Eeva Kilpi.

Tänään julkaistu Evakkotie (Ajatus Kirjat) kertoo parinkymmenen lapsena evakkoon joutuneen tarinan. Tarinoita yhdistää selviäminen tapahtumista, joiden kestäminen tuntuu nykyihmisestä lähes mahdottomalta. Anne Kuorsalon ja Iris Salorannan toimittama Evakkotie jatkaa kaksikon vuonna 2005 ilmestyneen Evakkolapset-kirjan (Ajatus Kirjat) teemaa.

”On hämmästyttävää, miten helposti Suomen lähihistoriaan kuuluva evakkoon lähtö ja evakkojen myöhemmät vaiheet on unohdettu tai haluttu unohtaa. Samaan aikaan voidaan olla aidosti huolissaan vaikkapa Suomeen tulevista pakolaislapsista, jotka ovat nähneet sodan kauhut. Näiden lasten kokemuksia ei sovi vähätellä. Silti on ihmeteltävä, miksei tällä hetkellä sodan jalkoihin joutuvien lasten auttamiseksi ole koottu tietoa lapsena kotinsa sodan vuoksi menettäneiden kymmenien tuhansien suomalaisten kokemuksista. Miten he selvisivät ja miten evakkoon joutuminen heihin vaikutti?”, kirjoittaa Anne Kuorsalo.

Evakkotie kuvaa vuosien 1939 ja 1944 evakuointien tapahtumat ja taustat sekä sisältää evakkojen ja heidän läheistensä omia, henkilökohtaisia tarinoita. Niistä ei puutu jännitystä eikä dramatiikkaa, ei surua muttei myöskään ilonaiheita. Pitkä matka evakkotiellä kohti tuntematonta ja epävarmuus omasta ja läheisten tulevaisuudesta eivät unohdu matkalaisten mielistä koskaan.

”Lapsuuden kokemuksista muodostui monelle evakkolapselle häpeänhäkki. Tuo ilmaisu kuvaa hyvin häpeäntunteen vangitsevuutta. Kirjailija Tiina Pystysen samanniminen kirja kertoo kaikesta siitä, mistä ihmiset eivät puhu. Evakkolasten häpeä syntyi myös noista torjutuista asioista: ’rakkauden ja hyväksynnän tarpeista, riippuvuudesta, itsetunnosta, itsenäistymisestä’. Evakkoudesta puhuttaessa pitää vielä muistaa, että kyse oli myös kansallisesta häpeäntunteesta”, kirjoittaa Iris Saloranta.

Evakkomatkaa tehtiin junalla, autolla, hevosella tai jalan. Matkanteko saattoi kestää päivistä vuosiin, ja sen saattoi äkkiarvaamatta keskeyttää taivaalta saapunut kuolema, kuten kävi esimerkiksi Simolassa ja Elisenvaarassa. Monelle nämä kokemukset eivät ole antaneet rauhaa vielä tänäkään päivänä.

Anne Kuorsalo
Toimittaja Anne Kuorsalo on aiemmin ollut kirjoittajana mm. teoksessa Salaisen poliisin valtakunta: KGB, FSB ja suhteet Suomeen (2003).

Iris Saloranta
Iris Saloranta on Evakkolapset yhdistyksen kunniapuheenjohtaja. Hän on siirtynyt sosiaalialan johto-, kouluttaja- ja työnohjaajatehtävistä tekemään vertaistukityötä evakkolasten keskuudessa.

Toim. Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta, Evakkotie
ISBN 951-20-7258-0
Lk 92.73, 255 sivua
Kannen suunnittelu Heikki Kalliomaa
Kannen kuva SA-kuva
Ovh. sid. 33,00

Karjalaiset eivät alistuneet syrjittäviksi

Karjalaiset eivät alistuneet syrjittäviksi, koska hyvän itsetuntonsa ansiosta tiesivät olevansa
samanvertaisia valtaväestön kanssa. Näin linjasi opetusneuvos Raimo Jenu Evakkolasten päivässä, onka järjesti Mikkelissä Jenun johtama Suomen Nuoriso-opisto.

Jenu puhui Evakkolasten päivässä sununtaina 11.9. 2011 karjalaisen identiteetin syntymisestä.
Hän totesi, ettei evakkoina tulleita aikuisia karjalaisia pystytty laajemmin syrjimään. Samalla hän
viittasi siihen, mitä olisi tapahtunut, jos yhteiskunnan harteille olisi jäänyt 427 000 identiteetiltään rikkinäistä karjalaista.

Jenu havainnollisti karjalaisten sopeutumista käsitteellä kotiseutuidentiteetti. Se syntyy ihmisten
samaistuessa yleensä alueen mukaan. Karjalaiset joutuivat sotien seurauksena elämään tilanteessa, ossa heiltä puuttui alueellinen juurtuminen. Tällaisessa asetelmassa voi syntyä kielteinen käsitys asumisalueen perinteisistä asukkaista.

Jenu otti esimerkin oman Salmista evakkotielle lähteneen ortodoksisen perheensä vaiheista. Hän oli puolivuotias, kun asetuttiin Nilsiään. "Oli erittäin vaikea samaistua keskelle körttiläistä savolaisaluetta. Se ei ollut kenenkään vika. Olosuhteet vain olivat, mitkä olivat."

Sopeutuminen tapahtui Jenun tulkinnan mukaan niin, että keinoksi otettiin korvaavuus. Kun karjalaisilla ei ollut enää aluetta, johon olisi haluttu samaistua, korvattiin alueen puuttuminen niin, että pidettiin yllä karjalaisia perinteitä ja haluttiin leimaantua karjalaisiksi. Vaikka Karjala ei maantieteellisenä alueena ollut enää saavutettavissa, se syntyi muilla keinoin.

Jenu paljasti ymmärtäneensä näillä tavoilla syntyneen kotiseutuidentiteetin merkityksen, kun osallistui nuorena poikana ensimmäisen kerran piirakantekokilpailuihin.

Jenu selvitti yleisemminkin erilaisten vähemmistöjen selviytymiskeinoja. Yksi on sulautuminen enemmistöön, jolloin juuret kielletään tai salataan. Karjalaiset eivät näin tehneet eivätkä he liioin eristäytyneet, jolloin sulkeudutaan omaan kulttuuriin ja torjutaan valtakulttuuri. Äärimuodossa tällaisessa separaatiossa ei edesopetella valtakulttuurin kieltä ja sen arvoja halveksitaan.

Kolmas tapa on marginalisoituminen, jossa menetetään kosketus omaan kulttuuriin, mutta ei saada kosketusta uuteenkaan. Joudutaan psykologisesti ja sosiaalisesti kahden maan väliin.

Integraatiossa alkuperäinen identiteetti säilyy, vaikka sopeudutaan uuteen valtakulttuuriin. Karjalaiset eivät Jenun mukaan hävenneet tai kieltäneet karjalaisuuttaan mutta halusivat myös sopeutua valtakulttuuriin. Se tapahtui niin, että karjalaiset sopeutuivat kahden kulttuuriin vaikutuspiiriin. Eri elämäntilanteen mukaan sitouduttiin niin karjalaisuuteen, yleiskulttuuriin kuin molempiinkin.

Näin karjalaiset rakensivat identiteettiään siten, että mukauduttiin valtakulttuuriin menettämättä karjalaista identiteettiä. Jos emme ole riittävän vahvoja ihmisinä, meistä on vaikea tehdä vahvoja. Karjalaiset ovat hyvän identiteetin omaavia vahvoja persoonia, jotka ovat antaneet vahvan panoksen yhteiskunnan rakentamiseen", kokosi Jenu johtopäätökset
karjalaisten sopeutumisesta.

Evakkolasten päivän avasi prikaatinkenraali evp Lauri Kiianlinna, joka totesi, ettei sotaa olisi voitu välttää muutenkuin liittymällä Neuvostoliittoon. Kiianlinna viittasi Stalinin sanoihin siirtää Suomen väestö ja siihen, kuinka puolalaisetupseerit tapettiin Katynissä, kun siellä valmistauduttiin suomalaisten pidätyksiin

"Suomea olisivat uhanneet yhtä kovat siirrot ja kyyditykset kuin Viroa, mutta evakkomatkat tehtiin toiseensuuntaan läntiseen Suomeen", totesi Kiianlinna.

Kärsimyksillä ei pidä kilpailla

Mikkelin evakkolasten ryhmän vetäjä Liisa Viren muisteli, miten oma äiti käänsi karjalaisiin kohdistetut syytökset vitsailuksi ja isä puolestaan alkoi sairastaa. Muutenkin vanhemmat kävivät sodan jälkeen kaukaisiksi."Evakkolapset imivät kaiken itseensä. Tunteet piilotettiin syvälle sisinpään. Ne pulpahtavat esiin aikuisenaEn puhu vain evakkolapsista vaan kaikista, jotka lapsena joutuvat kokemaan kauheuksia."

Liisa Viren kertoi siitäkin, miten evakkolapset joutuivat naurunalaisiksi, koska olivat erilaisia.
Häpeän tunnetta seurasi pelko ja viha, alettiin välttää tilanteita, joissa voisi joutua häpeän alaiseksi. Liisa itse muuttui vilkkaasta lapsesta ujoksi ja hiljaiseksi.

Liisa Viren harmitteli sitä, miten nykyisin osa sodan lapsena kokeneista suorastaan kilpailee sillä,
kuka kärsi eniten. Kilpailun ja toisen komuksen sijasta, pitäisi kunnioittaa, vahvistaa ja rohkaista
toinen toistaan. Lue lisää tästä

Mikkelin ammattikorkeakoulun lehtori Jaakko Pitkänen puhui Karjalan musiikkielämästä ja evakkouden vaikutuksista musiikkiin, mutta sivusi samalla myös karjalaista identiteettiä, johon musiikki kiinteästi liitetään.

Pitkänen mainitsi esimerkkeinä Karjalan musiikkielämästä mm. Sortavalan laulujuhlat, jotka keräsivät aikoinaan viiden tuhannen asukkaan kaupunkiin 25 000 osanottajaa.

Musiikin sävy muuttui evakkotaipaleen myötä mollivoittoiseen suuntaan, mutta katkeruus ja viha
eivät Pitkäsen mukaan tule esille sodanjälkeisissä evakkolauluissa.

Pitkäsen suku on Sortavalasta ja hän totesi karjalaisilla olevan kaksoisidentiteetin haluttiinpa sitä tai ei. Hän oli tehnyt Evakkolasten päivän osanottajien iloksi uuden laulun, joka tavoitti osanottajien tunteet täysin.

Useimpien silmät kostuivat, kun Pitkänen lauloi oudon tutusta maasta, joka minuun vaikuttaa ja kuinka kuulun Karjalaan, vaikken ole nähnyt milloinkaan sielun kotiani.Kantaesitystään Pitkänen säesti punamustalla kitaralla.

Anne Kuorsalo

 

 

Hyvä Evakkolapset ry:n jäsen!

Yhdistyksen vuosikokous pidettiin Muurlassa 9.3.2013. Kokouksessa
- valittiin yhdistykselle hallitus
- hyväksyttiin viime vuoden tilinpäätös ja toimintakertomus
- sekä tälle vuodelle talous- ja toimintasuunnitelma
- vahvistettiin 20€  jäsenmaksuksi vuosille 2014 ja 2015
- valittiin toiminnantarkastajaksi Riitta-Sisko Tarkka, varalle Riitta Laakso.

Hallitukseen tulivat valituksi
puheenjohtajaksi Eini Hämäläinen, Salo
jäseniksi Maija-Liisa Jokisalo, Nokia
Liisa Koistinen, Helsinki
Seppo Komonen, Kangasniemi
Lauri Kosonen, Lappeenranta
Anne Kuorsalo, Helsinki
Pirjo Riitta Rintanen, Helsinki
Raimo Vanninen, Helsinki.

Toimintasuunnitelman mukaisesti hallitus järjestää
- Evakkolapset ry:n Karjalan-matka 11.6.-14.6.2013.
- Osallistuu Karjalaisten Kesäjuhlille Porissa 14.-16.6.2013
- Evakkovaelluksen Kangasalla, yhdessä Kangasalan Karjalaisten kanssa, sunnuntaina 14.7. 2013.
- Evakkolasten hengelliset päivät Jaakkiman Kristillisellä Opistolla Ruokolahdella    4-6 .10. 2013
- Jatkaa valtakunnallisesti evakkolasten kokoontumisia
- Valmistelee sääntömuutosehdotusta vuosikokoukselle 2014,
- Osallistuu Sodan lasten yhdistysten yhteistyöhön.

Vuosikokouksen jatkeeksi Muurlassa pidettiin evakkolasten seminaari.
 Esitelmässään ”Sotalesket ja sotaorvot – sotiemme tuntemattomat sankarit” Vilho Eerola kertoi sotaorpojen ja -leskien kohtaloista ja järjestäytymisestä yhdistyksiksi. Lassi Rämö puhui uuden kirjansa sisällöstä otsikolla Takaisin Karjalaan ja Anne Kuorsalo kertoi Karjalaisten evakkojen elämästä ja yhteisöllisyydestä mm. Punnuksen marttakerhon toiminnasta 50- ja 60-luvulla Urjalassa. Erkki Känkänen esitteli omakustanteena äskettäin julkaisemansa kirjan ”Rajaranta on muistojen Karjala”  ja viisivuotiaana evakkoon  1939 lähtenyt Liisa Ake-Helariutta kertoi, miten hän ja hänen perheensä asettuivat täysin ruotsinkieliseen uuteen kotipaikkaan Paraisille.
Seminaarin sisällöstä voi lukea  www. evakkolapset.fi

Hallitus kokoontui järjestäytymiskokoukseen 2.4.2013 Helsingissä.
Hallituksen vastuut jakautuvat seuraavasti hallituskaudella:
Puheenjohtaja Eini Hämäläinen
Varapuheenjohtaja ja sihteeri Lauri Kosonen,
Tiedotus- ja markkinointiasiat ja evakkovaellus  Anne Kuorsalo,
Evakkolasten Karjalan-matka Raimo Vanninen,
Yhteyshenkilö Karjalaisten kesäjuhlat Liisa Koistinen,
Hengellinen toiminta Seppo Komonen,
Karjalaisten kesäjuhlat Pirjo Riitta Rintanen,
Evakkovaelluksen paikallinen yhteyshenkilö Maija-Liisa Jokisalo
Yhdistyksen taloudenhoitajaksi valittiin Tilipalvelu Joustava Ky, Nummela.
Hallitus asetti tavoitteekseen edelleen tukea ja kannustaa jäseniään ja kaikkia evakkoperinnöstä kiinnostuneita tämän kokemuksen ja tunnemuistojen tietoiseen tarkasteluun ja ymmärtämiseen
Tukea keskustelupiirejä kokoontumaan eripuolilla Suomea

Kuluvan vuoden tapahtumista hallitus lähettää vielä tarkemmat ohjelmat ja toivoo runsasta osallistumista tapahtumiin
Evakkolasten Karjalamatkalle voi ilmoittautua.17.4.-13 saakka,    yhteys;   raimo.vanninen@kolumbus.fi  044 -57 46 790

Evakkolapset Ry  tilinumero: Länsi-UudenmaanOsuuspankki   FI53 5297 0020 0495 58 

Mikäli Sinulle on mahdollisuus lähettää kirje sähköisenä, laittaisitko yhteystietosi;    
eini.hamalainen@seutuposti.fi

Oikein Hyvää kevättä Teille kaikille!      

Hallituksen puolesta, Eini