Laatokalta Ruotsiin ja Heinävedelle
Laatokan Karjasta ensin evakkoon, sitten Ruotsiin sotalapseksi ja takaisin
Suomeen, juuri kun uudet vanhemmat ja uusi koti oli tullut omaksi. Näin
kulkee Aili-Kaarinan tarina, joka on julkaistu ruotsinkielisenä.
Liisa Holopaisen
kirja "Aili-Kaarina och fosterlandet", Aili-Kaarina ja isänmaa
on tositarina, vaikka kirjoittajan ja kirjan päähenkilön
nimi ei olekaan sama. Kirja keroo erityisesti sotalapsen tarinan, mutta
muistuttaa myös evakkojen kovista kokemuksista.
Kun kahdeksan
lapsen evakkoperhe tuli talvisodan alettua Pohjanmaalle Vaasan lähelle,
monet siellä pitivät karjalaisia kevytmielisinä puoliryssinä.
Oli melkein heidän oma virheensä, että he olivat läheteneet
kodeistaan ja tunkivat nyt "oikeiden" suomalaisten asuntoihin,
kuvailee kirjoittaja asennoitumista.
Myöhemmin
perhe asettui Heinävedelle ja kun Neuvostoliiton pommikoneet jatkosodan
alettua pommittivat aluetta, perhe taipui painostukseen lähettää
yksi lapsista Ruotsiin. Valinta kohdistui toiseksi nuorimpaan, viisivuotiaaseen
tyttöön, sillä isommat kieltäytyivät lähtemästä
eikä äiti voinut luopua nuorimmaisesta.
Itkevät
lapset antoivat laivamatkalla turvaa toisilleen ja ensimmäisiä
Ruotsin ihmeitä oli se, että ruokaa riitti kaikille ja lakanat
olivat puhtaita. Aili-Kaarina päätyy seitsemännen päivän
adventistien perheeseen, jossa oli kaksi isompaa poikaa.
Kaikki
ovat kilttejä, mutta eivät ymmärrä, mitä sanon,
kokoaa tyttö alun kokemuksia. Käsittämättömiä
ovat adventistien kokouksetkin. Suomesta tulevat kirjeet kertovat puutteesta
ja huolesta armeijaan joutuneesta vanhimmasta pojasta ja pommituksista.
Vähitellen suomen kieli vaihtui ruotsiin. Vain ikävä
pikkuveljeen nousee mieleen, kun pojasta mainittiin kirjeissä.
Elämää
kuvataan pienin katkelmien, jotka toki sisältävät paljon.
Aili-Kaarina pelästyy lentokoneita, mutta uskoo sitten, etteivät
ne Ruotsissa ole pommikoneita. Sitten täti ja setä vaihtuvat
jo äidiksi ja isäksi. Paljastuu myös se, että alunperin
sijoituspaikaksi oli ajateltu vaurasta tehtailijan perhettä, mutta
siellä äidin kuolema vaihtoi uuden kodin tavalliseen ruotsalaistaloon.
Aili-Kaarina
pääsee kurkistamaan myös tämän rikkaan perheeneen
elämää. Samalla avautuu kosketus aivan toiseen maailmaan,
jossa liikutaan kuljettajan ajamalla Buickilla. Talon äiditön
nuori tytär ystävystyy suomalaistyttöön, ehkä
kuin nukkeen arvioi kirjoittaja.
Tehtailijaperheeseen
liittyy myös hauska muistelu: talossa yöpyvä Aili-Kaarina
hakeee turvaa kiipeämällä talon isännän sänkyyn.
Sitä tehtailijan omat lapset eivät ole koskaan tehneet. Tehtailija
antaa tilaa mutta viettää unettoman yön!
Keväällä
1942 Aili-Kaarinan perhe muuttaa takaisin Laatokan pohjoisrannalle.
Talo on paikallaan, mutta paljon kärsineenä. Kissa on ihmeen
kaupalla selvinnyt hengissä. Aili-Kaarina aloittaa koulun Ruotsissa.
Joulu tehtailijaperheessä on kuin satua.
Uusi evakkomatka
vie kotiväen Liperiin. Rauhan tultua Aili-Kaarina ei halua kuulla
kotiinpaluusta. Hän haluaa olla uusien vanhempiensa tytär.
Sitten viiden Ruotsin vuoden jälkeen Suomen valtio vaatii sotalapsia
takaisin.
Useimmat
lapset olivat unohtaneet suomen kielen ja sukulaisensa, kuvaa Aila-Kaarina
tunnelmia Suomeen palatessa. Kuka oli nuori nainen, joka otti tavarani
ja viittilöi seuraamaan, hän ihmettelee. Sitten kun Aili-Kaarina
on matkannut tuntemattoman seurassa Pohjois-Karjalaan, bussia ovat vastavassa
vanhempi nainen ja poika. Tyttö ymmärtää, että
naisen täytyy olla äiti ja vastaan tulleen tuntemattoman vanhemman
sisaren.
Pojan vaatteet
ovat sentään tutut, sillä ne ovat Ruotsista lähetyt.
Veljen näkeminen nostaa vielä mieleen muiston leikkimisestä
Heinävedellä. Kotona äiti tarjoaa parasta, mitä
talossa on, karjalanpiirakkaa. Tyttö syöttää sen
koiralle. Illalla tupaan tulee vanha mies: tytön silmät kysyvät
oletko isäni eikä kukaan vastaa. Pian äiti kuolee.
Koulussa
evakkolapsia pidetiin puoliryssinä, mutta lohtua toi kesä,
jolloin Aili-Kaarina nuorimman veljen kanssa pääsee Ruotsiin.
Siellä selviää, ettei kotia ole enää sielläkään.
Seuraava käynti Ruotsiin osuu kesälle 1949. Silloin varttunut
tyttö huomaa, kuinka Ruotsin vanhempien välit ovat muutuneet.
Hän paljastaa senkin, miten Ruotsin isä pyrkii kasvaneen tytön
vuoteeseen eikä asiasta voinut puhua kenellekään. Vähin
elein pudotettu tieto kertoo siitä, miten sotalasten kohtaloissa
olisi vielä paljon selvitettävää.
Äidin
kuoleman jälkeen sisarusten muuttaessa pois Aili-Kaarinasta tulee
perheen ainoa nainen kotitöineen. Samalla hän alkaa muuttua
yhdeksi pikkukylän muista tytöistä. Isä haluaa kouluttaa
veljeä, mutta ei tytärtä. Pelastajaksi tulee vanhempi
veli, joka mentyään naimisin muutta Turkuun ja pyytää
nuorimman sisren sinne.
Liisa Holopaisen
kuvaus Aili-Kaarinasta jää osin kesken, koska se ei valota
kirjoittajan myöhempiä vaiheita. Merkittävää
on, että se kertoo myös ruotsin kielelellä evakkojen
eikä vain sotalasten tarinaa.
Liisa Holopainen:
Aili-Kaarina och fosterlandet, Sahlgrens förlag 2011.
Anne Kuorsalo
____________________________________________________
Evakkotupa
on kunnianosoitus vanhempien työlle
Evakkotuvan näyttelyn kokoaminen on vaatinut paljon työtä
Liisa Ake-Helariutalta ja Panu Helariutalta.
"Evakkotupa syntyi kiitoksena ja kunnianosoituksena vanhempien
työlle, koska pelkkä kassi kädessä tultiin Paraisille
1941", miettii Liisa Ake-Helariutta. Hän istuu jakkaralla,
joka ostettiin hellahuoneen kokoiseen vuokra-asuntoon ensimmäisenä
hankintana Turun Puutorilta.
Kaksi jakkaraa
ja pöytä ovat palanneet omille paikoilleen huoneessa, josta
tuli Liisan perheen koti sen jälkeen kun oli selvitty evakkotiestä.
Se alkoi Koiviston Koivusaaresta joulukuun ensimmäisenä 1939,
kun Tähti -laiva tuli hakemaan asukkaita turvaan ensin Koiviston
kauppalan kirkon laituriin.
Sieltä
jatkettiin 10 kilometriä bussilla kunnes siirryttiin taas proomuihin,
jotka hinaaja veti lumisateessa yli Viipurinlahden. Helppoa ei ollut
myöhemminkään: Riihimäen lähistöllä
piti evakkojen paeta junan pommitusta lumihankeen.
Nyt evakkomatkan
kaikki vaiheet ovat kotimuseoksi muuttuneen huoneen seinillä kuvakertomuksena.
Vuonna 1941 samassa huoneessa ollut hella on kadonnut ja muutenkin rakennus
on mukautunut uuteen aikaan.
Talon toisessa
päässä oli aikanaan suutarin yhdistetty verstas ja koti.
Nyt se on pikkutalon olohuone ja entisen evakkokamarin ja olohuoneen
välissä on erillinen keittiö. Talon historian uusin sivu
on tehnyt myös olohuoneesta osan kotimuseota. Seiniä koristavat
Liisan maalaukset, joiden aiheet ovat Koivistolta ja Paraisilta.
Aken perhe asui hellahuoneessa yli neljä vuotta ja loppuaikoina
perheessä oli jo kuusi jäsentä. Parikymmentä vuotta
sitten Liisa muutti miehensä Panu Helariutan kanssa aivan Evakkotuvan
lähistölle, jossa nykyinen koti on edelleenkin.
"On
mukava muistella vanhoja leikkipaikkoja. Koulunkin aloitin tästä
huoneesta", listaa Liisa Evakkotuvan hankintaan vaikuttaneita tekijöitä.
Henkilökohtaisen lisäksi painottuvat yleiset syyt.
"Mökin
kautta esitellään lähihistoriaa sekä karjalaista
että Paraisten vaiheita. Itä ja länsi kohtaavat täällä.
Myös ulkomaalaisia on käynyt paljon eivätkä he ole
kuulleetkaan aikaisemmin evakoista."
"Pitää
paikkansa, että ahkeruus kovan onnen voittaa", pohtii Liisa
elämän kulkua.
Varsinaisessa evakkohuoneessa havainnollistuu, miten vähillä
tavaroilla selvittiin. "Nyt on liikaa tavaraa. Ennen leikittiin
kävyillä ja kivillä. Nyt ei osata edes leikkiä,
kun leluja on liikaa."
Arvokkain
muisto on Koiviston Koivusaaren mammalan ainoa säilynyt esine,
puinen jauhokauha. "Lähdin Karjalasta mutta Karjala ei lähde
minusta", kiteyttää Liisa Evakkotuvan hengen.
Evakkotupaa pääsee katsomaan ottamalla yhteyttä Liisaan,
0400 694 603 tai liisa.ake@luukku.com
Räätälinkuja 3, Vanha Malmi, Parainen
Liisa
Ake-Helariutta iloitsee, että Evakkotuvassa on käynyt paljon
nuoria. Myös koululuokkien vierailuja on suunnitteilla.
Evakkotuvan
näyttelyn kokoaminen on vaatinut paljon työtä Liisa Ake-Helariutalta
ja Panu Helariutalta.
Teksti: Anne Kuorsalo, kuvat Eini Hämäläinen.
________________
Naiset
ottivat opistot omikseen
Jos pelkkä ajatus väitöskirjaan lukemisesta hirvittää,
kannatta tarttua Tarja Langin tutkimukseen myyttisistä sankarirehtoreista,
opistoäideistä ja managereista. Se selvittää kansansivistyksen
historiaa ja samalla sukupuolinäkökulmaa kansalais- ja työväenopiston
johtajuuteen niin, että tutkimus avautuu myös kansalais- ja
työväenopistojen opiskelijoille.
Espoon
työväenopiston rehtorina työskentelevän Langin väitöskirjan
sisältö nojaa kahteen aineiston. Hän on ensiksi käynyt
läpi koko kansansivistyksen historiaa. Tavoitteena oli tulkita
kansansivistyksen suuren kertomuksen rakentumista sukupuolinäkökulmasta
1800-luvun lopun ja 1900-luvun historiallisissa teksteissä. Toisena
osiona on vuonna 2005 tehty kysely, johon vastasi 79 kansalais- ja työväenopistojen
rehtoria.
Tutkimuksen
punaisena lankana on aineiston tarkastelu naisnäkökulmasta.
Lähtökohtana on sukupuolijärjestelmä, jossa mies
on normi. Väitöskirja havainnollistaa monin tavoin, mitä
tämä sukupuolijärjestelmä käytännössä
tarkoittaa ja miten se vaikuttaa, vaikka asetelmia haluttaisiinkin kuvata
ja esittää sukupuolineutraaleina.
Esimerkiksi
miehisen normin logiikan mukaan miehen teot ja ajatukset ovat arvotetettavampia
kuin naisen. Kansalais- ja työväenopistojen maailmassa tämä
näkyy siinä, että nyt kun naiset ovat enemmistönä
niin rehtoreissa kuin opiskelijoissa, opistoja ei arvosteta, vaan ne
voidaan leimata naisten puuhiksi.
Äitikansalaisista
tuli työvoimaa
Suomalaisen kansansivistyksen juuret Lang johtaa J.V. Snellmaniin, jonka
ydinajatuksena oli sivistyksen kuuluminen kaikille. Snellmanilaisessa
ajattelussa naisen paikka oli kotona. Viime vuosisadalle tultaessa kansanvalistuksen
rinnalle nousivat termit kansansivistystyö, vapaa sivistysharrastus
ja vapaa kansansivistystyö.
Kansansivistyksen
sisällöt määrittyivät Langin mukaan sen perusteella,
millaisen sivistyksen kohteeksi kansa kunakin aikana haluttiin nähdä.
Sitä mukaan kun kansa sivistyi, sivistyneistö määritteli
uusia tavoitteita. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kansansivistyksen
tehtävänä oli Suomen itsenäisyyden saavuttaminen
ja kansanvaltaisen valtioelämän tukeminen.
Ensimmäinen
työväenopisto perustettiin Tampereelle 1898. Vuoteen 1919
mennessä oli perustettu jo 11 kansalais- ja työväenopistoa.
1950-luvulle tultaessa opistoja oli 96 ja enimmillään lukumäärä
oli 1980-luvun alussa, 270. Nyt opistoja on yhdistetty ja määrä
kääntynyt laskuun.
Kansansivistyksen
alkuaikoina naisille sopivana sivistysmuotona nähtiin kotitaloudellinen
kasvatus. Lisäksi naisen sivistämiseen liitettiin sekä
kutsumus että siveellisyys. Aluksi naiset olivat sivistettäviä
äitikansalaisia, myöhemmin yhteiskunnallisia äitejä.
Erityisesti 1960-luvulta lähtien työvoimapulan aikana naista
oli tärkeää sivistää myös merkittävänä
työvoimaresurssina.
Kansansivistyshistorialliset
tekstit pyrkivät esittämään vapaan kansansivistystyön
sukupuolettomana ja ideologioista vapaana. Silti naisen paikka kansansivistyshistoriassa
on selkeä: hän on kohde, kun mies on isänvaltaisesti
ottanut sivistystoimijan roolin. Kansansivistysteksteissä esiintyy
usein sana kansansivistysmies, yliopistomies ja puuhamies.
Näin
on käynyt, vaikka ensimmäiset naiset kansalais- ja työveänopistojen
johdossa aloittivat vuosien 1910-20 tienoilla ja myös naisten määrä
nousi puoleen opiskelijoista hyvin nopeasti. Lang on selvittänyt
kolmen naisjohtajan vaiheita. Ensimmäinen nainen kansalais- ja
työväenopiston johtajana oli Alma Taipale Uudessakaupungissa.
Historiaosuudessa
Lang toteaa myös sen, kuinka sotien seurauksena Suomi menetti kahdeksan
karjalaista opistoa. Niissä oli työvuotena 1938-39 ollut 3
426 opiskelijaa, mikä oli 16 prosenttia koko maan opiskelijamäärästä.
Kajaaniin vuonna 1942 perustettua työväenopistoa voi pitää
Suojajärven työväenopiston jatkajana.
Vanhat
periaatteet eivät sovi ajan henkeen
Lang katsoo, että 1970-80 -lukujen koulutuspoliittisten muutosten
seurauksena vapaan sivistystyön asema heikkeni suhteessa muihin
sivistystoimijoihin. Myöhemmin uusliberalistisen kasvun, kaupan
ja tehokkuuden ideaalit alkoivat syrjäyttää humanistista
arvopohjaa opistoista koko kansan sivisitäjinä.
Taloudelliset
tekijät tulivat keskeisiksi myös opistoissa. Kun julkinen
tuki heikkeni, opistojen oli lisättävä maksullista tarjontaa.
Samalla sivistyksestä tuli itsensä vapaan sivistämisen
sijasta tavoitteellista koulutusta niille, joilla oli siihen varaa.
Lopputulemana
Lang näkee ristiriidan 1900-luvun vapaan sivistystyön snellmanilaisen
yleisen sivistysideaalin ja 2000-luvun uusliberalistisen talouskasvun
välillä.
Opistojen
rehtoreille kohdistetussa kyselytutkimuksessa Lang selvitteli ammattiin
hakeutumisen ja työn kuvan lisäksi sukupuolta rehtorin työssä.
Samalla hän toteaa kansansivistyksen suuren perinteisen tarinan
sivistettävästä ja miesten hallitsemasta kansasta jatkuvan
edelleen.
Lang kiinnittää
huomiota myös siihen, miten sukupuolesta ei edes haluta keskustella
ja seurauksena työn maskuliinisia käytäntöjä
ja ajattelutapoja ei käytännössä edes havaita. Langin
mukaan sukupuoli halutaan piilottaa sivistyspoliittiisen retoriikkaan,
ja naisvaltaisuudesta huolimatta opistoissa on tunnistettavissa sukupuolijärjestelmän
hierarkia.
Lang toteaa,
että opistoissa kyse on julkisen sektorin hallinnon naisten omasta
tilasta, jossa naiset voivat vetäytyä syrjään pahasta
maailmasta. Opistot voi ymmärtää naisten insitutionaalisina
itsensä kehittämisen tiloina. Tämä naisten oma tila
ei kuitenkaan sisällä poliittista valtaa vapaan sivistystyön
strategiseen päätöksentekoon tai hallintaan liittyen.
Rehtorin
työstä Lang toteaa, että se näyttäytyy enemmän
julkishallinnollisiin hierarkisiin rakenteisiin sidotuilta kuin kansainsivistysideologian
mukaiselta vapaalta johtamistyöltä. Taloudelliset velvoitteet
muuttavat työtä entistä enemmän manageristisempaan,
toimitusjohtajamaisempaan suuntaan. Näin tutkimus vastaa väitöskirjan
nimeen ja selvittää, kuinka miehisistä, myyttisistä
sankarirehtoreista on tullut opistoäitejä ja managereita.
Anne Kuorsalo
Tarja Lang: Myyttisestä sankarirehtorista opistoäidiksi ja
manageriksi. Sukupuolen näkökulma kansalais- ja työväenopistojen
johtajuuteen. Helsingin Yliopisto, Käyttäytymistieteen laitos.
Helsinki 2011.
_________________________________________________
Uudenmaan
Karjalaseurojen piirin puheenjohtaja Pirkko Siilin puhe Iiris Salorannan
näyttelyn avajaisissa Lohjalla 3.4.2009.
Taiteen ja erityisesti kuvataiteen terapeuttista merkitystä ei
voitane väheksyä eikä aliarvioida. Vaikkakin kaikki taiteenlajit
ovat hoitavia - terapeuttisia, lienee kuvataide yleisimmin käytetty
ja periaatteessa kaikille ja kaikenikäisille ja sekä yksilöille
että ryhmille soveltuva hoitomuoto.
Miksi
näin?
Kuvat herättävät ja jäsentävät tunteitamme.
Kuvan kautta voimme työstää erilaisia kokemuksiamme.
Niissä voivat näkyä toiveemme ja odotuksemme. Niissä
näkyvät sisäiset tuskamme ja ristiriitamme ja niiden
avulla meillä on mahdollisuus purkaa ja käsitellä tunteitamme.
Kuvan tekemisen avulla elävöitämme omaa luovuuttamme
ja uskaltaudumme pois normiemme painosta.
Vuorovaikutusta!
Kuva antaa vuorovaikutusmahdollisuuksia. Vuorovaikutus usein mielletään
vuoropuheluna - keskusteluna. Taidekin puhuu, sillä taiteilija
kertoo kuvalla viestinsä ja me katselijat otamme sen viestin vastaan
kukin omalla tavallamme aistiemme ja ajattelumme kautta.
Tässä retrospektiivisessä näyttelyssä menemme
kuvien myötä ajassamme taaksepäin - katselemme menneisyyteen.
Katselemme sotaan - lapsen tarinoita sodassa. Taiteilija Iris Saloranta
tuo omat mielikuvansa, muistonsa, tunteensa ja kokemuksensa taulujensa
väreinä, aiheina ja sommitteluna (kompositiona). Näin
on prosessoitunut Sodan lapsen vuoksi-yhtenäinen tarina kuviksi
aina vuodesta 1939 Talvisodan syttymisestä ja sitä seuranneista
ajoista tähän saakka.
Vuorovaikutus
on vuoroon vaikuttamista!
Miten me otamme tämän kuvallisen viestin vastaan? Miten viesti
meihin vaikuttaa? Meihin, jotka itse olemme kokeneet samoja asioita.
Meihin, jotka olemme kenties kuulleet vanhemmiltamme heidän kokemuksiaan.
Meihin, jotka olemme ihmetelleet, miksi vanhempamme eivät kertoneet
kokemuksistaan, miksi he vaikenivat. Miten minä yksilönä
koin sodan lapsena ollessani?
Ehkäpä nyt aikuisina, lasten vanhempina ja isovanhempina avautuu
mielessämme myös suuri kysymys: Miten lapsi yleensäkin
kokee sodan, epävarmuuden, pelon ja menetykset? Miten se häneen
vaikuttaa? Sotaahan on tälläkin hetkellä eri puolilla
maailmaa. Maailmassa on paljon lapsia, jotka eivät ole koskaan
eläneetkään rauhan aikaa.
Toivon
ja uskon, että tämä näyttely, kuten monet muutkin
taiteenlajit, jotka vievät ajatuksemme tänä vuonna ja
jatkossa 70 vuoden takaisiin kokemuksiin ja tunteisiin sodan keskellä,
voisi auttaa ja hoitaa antamalla rohkeutta tarkkailla ja jäsentää
tuntemuksiamme ja kertoa lapsillemme ja lapsenlapsillemme rauhan ja
sopuisan yhdessäolon merkityksestä ja sodan laaja-alaisista
ja pitkäaikaisista järkyttävistä seurauksista.
Avatessani
tämän Sodan lapsen vuoksi- näyttelyn, kiitän Iris
Salorantaa siitä, että hän on jaksanut työstää
tämän näyttelyn. Pyydän taiteilijaa itse kertomaan
näyttelyn teoksista niiden taustoista ja myös sanallisesti
avaamaan vuoropuhelun maalaustensa ja niitä katselevien kanssa.
__________________________________________________
Evakkovaellus
toisen kerran Virolahdella
Kolmas
valtakunnallinen Evakkovaellus järjestetään lauantaina
4.7. 2009
Virolahdella, jossa pidettiin myös ensimmäinen osanottajille
mieleenpainuvan
kokemuksen tarjonnut vaellus kesällä 2006.
Vaelluksella
kävellään noin seitsemän kilometrin matka Opistonmäeltä
Pyterlahdesta Virolahden kirkolle. Tapahtumaan odotetaan tälläkin
kertaa
satoja osanottajia.
"Olimme
heti valmiit järjestämään toistamiseen vaelluksen,
kun edellinen
onnistui hyvin. Siitä jäivät päällimmäisiksi
tunteiksi ilo ja
yhteenkuuluvuus niin osanottajille kuin järjestäjillekin,
vaikka itse asia
on surullinen", sanoo Kaisu Rokka, Virolahden Karjalaseura ry:n
puheenjohtaja.
Vaelluksen
järjestävät Evakkolapset ry ja Virolahden Karjalaseura
ry
yhteistyössä lukuisten virolahtelaisten järjestöjen
kanssa.
Kaisu Rokka
kertoo, että kesän 2006 vaelluksesta on tullut edelleen
myönteistä palautetta. Aivan samoin virolahtelaiset yhdistykset
ovat olleet
talkoopohjalta valmiita jatkamaan vaelluksen järjestämistä,
vaikka se
vaatiikin suurta panostusta.
"Vielä
täällä riittää adrenaliinia. Ei kannata vaipua
pessimismiin ja
valittamiseen. Sanon laulun sanoin, aina hulluutta tarvitaan, aina pilkettä
silmäkulmaan", hymyilee Kaisu Rokka.
Evakkolapset
ry:n puheenjohtaja Lauri Kosonen kiinnittää huomiota siihen,
miten viime sotiemme tieltä evakkoon joutuneet kymmenet tuhannet
lapset ovat
jo kaikki eläkeiässä, mutta lapsena koetut järkyttävät
pakomatkat ja
evakko-olot ovat pysyvinä muistoina.
"Jälleenrakennuksen
ja uuvuttavan työelämän täyttämien vuosikymmenien
jälkeen, elämäntilanteiden jo rauhoituttua
eläkepäiviksi, nuo muistot ovat alkaneet nousta pinnalle.
Evakkolapset ovat alkaneet viime vuosina kokoontua keskustelemaan
lapsuudestaan ja koko elämästään. Keskustelutilaisuudet
on koettu hyväksi
vertaistueksi. On haluttu vielä eläkepäivinä käsitellä
silloisia ikäviä - ja
joskus mukaviakin - kokemuksia."
Näiden
kokemusten käsittelyyn ja välittämiseen myös lasten
ja lastenlasten
ymmärrettäväksi liittyy Evakkovaellus, jota Evakkolapset
ry on järjestänyt
yhdessä eri järjestöjen kanssa jo kahtena kesänä.
Kesäkuussa 2006 Virolahdella ja elokuussa 2007 Lohjalla järjestetyt
vaellukset ovat keränneet satoja osanottajia.
"Vaellusten
tarkoituksena on ollut kunnioittaa evakkoja ja erityisesti
vaikeista kokemuksista selviytyneitä evakkolapsia ja saada yleiseen
tietoon
heidänkin nykyiset tarpeensa. On tärkeää oivaltaa,
että evakkolapsetkin ovat
omalla tavallaan sotaveteraaneja, joiden elämän loppuvaiheita
yhteiskunta
voisi helpottaa", toteaa Kosonen.
Evakkovaellus
on merkittävä historiaa eläväksi tekevä tapahtuma,
jonka arvoa
lisää vielä se, että Talvisodan alkamisesta tulee
tänä vuonna kuluneeksi 70
vuotta. Virolahden ensimmäinen Evakkovaellus teki moniin lähtemättömän
vaikutuksen autenttisuudellaan. Suuri osa vaeltajista oli pukeutunut
evakkoajan asuun ja Pyterlahden kyläyhdistys oli pystyttänyt
autenttisen
sodan ajan joukkosidontapaikan.
Vastaavaan
autenttisuuteen pyritään myös ensi kesänä,
jolloin vaellusreitti
kulkee juuri Pyterlahden Kyläyhdistyksen isännöimältä
Opistonmäeltä
Virolahden kirkolle. Kirkolla järjestetään kenttähartaus
evakkoajan malliin,
mutta samalla paneudutaan Virolahden kirkon ja sen ympäristön
sotavuosien
historiaan. VPK:n talolle kootaan myös näyttely evakkovuosista.
Lisätietoja
tapahtumasta tulee kevään aikana verkkoon www.evakkovaellus.fi
Lisätietoja
antavat Virolahdella:
Virolahden Karjalaseura pj. Kaisu Rokka, puh. 040 744 80 35
ja varapj. Anni Talsi puh. 040 736 92 34
Evakkolapset
ry. pj. Lauri Kosonen puh. 0400 259 005
ja Anne Kuorsalo (2.3. 2009 jälkeen) puh. 040 524 52 93
___________________________
Evakkolapset muistavat pommi-iskun kauhut
Elisenvaarassa tapahtui Suomen kaikkien aikojen tuhoisin siviilipommitus
20.6.1944. Vasta nyt sen vaiheet on koottu kirjaan, jonka ydintä
ovat
pommituksen keskelle evakkomatkalla joutuneiden lasten kuvaukset
kauhukokemuksesta, jossa he menettivät useita perheenjäseniään.
Erkki Rahkolan
ja Carl-Fredrik Geustin "Vaiettu Elisenvaaran pommitus,
Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944" tiivistää jo
kirjan nimeen perusasiat.
Teoksen oma historia on sekin osa suomalaista vaikenemista.
Rahkolan
vuonna 1922 syntynyt anoppi halusi päästä vielä
kerran käymään
Karjalassa. Matkareitti 2004 kulki Elisenvaaran kautta ja oppaan selostusta
kuunneltuaan lottana Elisenvaaraan joutunut Lilli-anoppi totesi ukon
puheet "höpöiksi". Samalla alkoi purkautua Lillin
tarina. Vaikka perheessä oli tiedetty
hänen haavoittuneen Elisenvaarassa, Lilli ei ollut puhunut edes
miehensä kanssa pommituksista. Niin virallinen kuin yksityinen
vaikeneminen synnytti pommituksesta monta legendaa alkaen siitä,
että pommituksen "tilasi" asemapäällikkö,
joka oli vakaumuksellinen kommunisti.
Kirjaa
varten on haastateltu yli neljääkymmentä Elisenvaaran
kauhuista
selvinnyttä. Virallinen Suomi ei ole heistä koskaan välittänyt,
vaikka
jotkut lapset menettivät pommituksessa koko perheensä ja näkivät
omaistensa kauhean kohtalon. Rahkola ja sotahistoriaan harrastuksenaan
perehtynyt Geust nimeävät kirjansa kunnianosoitukseksi Elisenvaaran
kokeneille ja pitävät heitä sodan sankareina. Samalla
tavalla heihin pitäisi suhtautua kaikkien
muidenkin.
Elisenvaaraa pommitettiin jo talvisodassa
Elisenvaara kuului Kurkijoen kuntaan, joka sijaitsee noin 100 kilometrin
päässä Viipurista ja 50 kilometrin päässä
Sortavalasta. Elisenvaara oli
keskeinen risteysasema. Sitä pommitettiin myös talvisodassa.
Samoin
suomalaiset pommittivat asemaa jatkosodan alettua ennen takaisinvaltausta.
Venäjän
kieltä osaava Geust on hankkinut kirjoittajien käyttöön
paljon
neuvostodokumentteja. Yksi on päivätty 5.11. 1939. Siinä
on luettelo Suomen pommitusmaaleista, joihin kuului myös Elisenvaara.
Ensimmäinen Elisenvaaran pommitus oli 20.12. 1939 ja ensimmäinen
ihmisuhrin vaatinut heti seuraavana päivänä. Tapaninpäivänä
Elisenvaaran joutui talvisodan ankarimman pommi-iskun kohteeksi.
Rautatieliikenne
aseman kautta saatiin kuitenkin palautettua ja Elisenvaara säästyi
evakuoinneilta talvisodan viimeiseen sotapäivään saakka.
Kaikkiaan Elisenvaaraa
pommitettiin 22 päivänä 105 päivää kestäneet
talvisodan aikana ja Elisenvaarassa menehtyi 20 henkeä.
Talvisotaan
liittyy kirjaan lainattu 7-vuotiaan Martti -nimisen evakkopojan muistelma.
Perheessä oli 10 lasta. "Evakkojunan vaunun muistan. Se oli
kylmä ja kostea. Täynnä surullisia ihmisiä: evakkoja
ja sotilaita, jotka kulkivat kohti tuntematonta. Muistan miten lauloin
heille: "Jo Karjalan kunnailla lehtii puu..." Ihmiset itkivät.
Sitten minäkin itkin, enkä voinut enää laulaa..."
Muistelija on Martti Talvela, Kurkijoelta hänkin.
Venäläiset
olivat tuhonneet Elisenvaaran ympäristön perusteellisesti
ennen kuin alue palautui suomalaisille. Junaliikenne saatiin käyntiin
12.9. 1941 ja vuoteen 1943 mennessä 70 prosenttia Kurkijoen asukkaista
oli palannut kotiseudulleen. Elisenvaarasta tuli varsinkin Neuvostoliiton
suurhyökkäyksen aikana kesäkuussa 1944 tärkeä
sotilasliikenteen solmukohta.
Suurhyökkäyksen
alettua puna-armeija ryhtyi pommittamaan toistuvasti
Viipurin, Käkisalmen, Antrean, Hiitolan, Perkjärven, Säiniön,
Hovinmaan ja
Raudun asemia. Elisenvaaraan pommikoneet iskivät ensimmäisen
kerran 15.6. Toisin kuin talvisodassa Elisenvaarassa ei ollut kesällä
1944 varsinaista ilmatorjuntayksikköä. Kannaksella ei liioin
ollut ainuttakaan ilmavalvontatutkaa, joihin nojasi Helsingin ilmapuolustus.
Rahkola
ja Geust ovat laskeneet, miten Elisenvaaran kautta kulki 10.6.-2.7.
1944 kolmessa viikossa 265 sotilas- tai evakkojunaa, joissa oli 11 300
vaunua eli keskimäärin 300 vaunua päivässä.
Suurpommituksen päivänä kuljetettiin Tali-Ihantalaan
matkannutta 17. divisioonaa.
Simolan
pommitus 19.6., päivää ennen Elisenvaaran suurpommitusta,
on kirjan mukaan Suomen toiseksi tuhoisin yksittäinen pommitus.
Siinä kuoli 94 ihmistä. Simolan asemalla oli pommituksen aikana
ilmatorjuntaa eivätkä koneet uskaltautuneet matalalle toisin
kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa. Neuvostoliitto
pommitti myös Etu-Simolan pysäkkiä ja toinen isku Simolaan
tehtiin 20.6.. Näissä pommituksissa kuoli Heikki Kauranteen
ja Jukka Vesasen Simolan pommituksista kokoaman kirjan mukaan 145-160
ihmistä.
Räisälän evakkojunan vaunut ilmiliekeissä
Räisälän
Myllypellossa evakkojunaa lastattiin 19.6. 1944 iltapäivällä.
Juna
tuli aamuyöllä Käkisalmeen ja jatkoi sieltä varhain
aamulla 20.6. kohti
Elisenvaaraa. Neuvostoliiton ilmavoimat olivat tehneet Kurkijoen alueella
kesäkuun 20. päivän aamuyön ja aamupäivän
aikana 12 tiedustelulentoa.
Simpeleen ilmavalvonta-asema huomasi kello 11.27 kohti luodetta matkalla
olleen 27 koneen osaston. Lahdenpohjan ilmavalvontakeskus ilmoitti koneista
kello 12.30. Myös Hiitolassa huomattiin pohjoiseen lentänyt
lento-osasto, mutta Elisenvaaran ilmavalvonta ei viestittänyt mitään.
Ilmahälytystä
Elisenvaarassa ei annettu. Koneet iskivät täysin yllättäen.
Yllätystä lisäsi se, että siviilit luulivat koneiden
olevan "omia", kun ne
tulivat Suomen suunnalta. Ensimmäinen pommitusaalto tuli 12.32,
toinen 12.38 ja kolmas 12.44. Asema oli tuolloin hyvin ruuhkainen.
Elisenvaaran
ikuisesti muistava on Airi Rakkolainen, nykyisin Saarni, jonka
äiti Jenny oli viimeisillään raskaana. Sirpale repäisi
äidin vatsan auki. Vauva syntyi elävänä, mutta lensi
paineaallon vaikutuksesta härkävaunun peränurkkaan roihuavaan
tavarakasaan eikä kukaan ehtinyt nähdä vauvan sukupuolta.
"Vaunumme
oli ilmiliekeissä ja muut hyppivät ratapihalle. Minä
en
uskaltanut ja huusin muita avuksi.... Mekkoni oli veressä ... ja
olin
myöhemmin selittänyt pahalta näyttänyttä mekkoa
että ´Tää on äitini verta.´"
Airin rintamalla
ollut isä pääsi lyhyelle lomalle katsomaan Pohjanmaalle
sukulaisten hoitoon selvinnyttä tytärtään. Isä
kaatui sitten 12. elokuuta
Ihantalassa. Kirjan kuvituksesta yksi puhuttelevin on juuri perhekuva
äidistä, isästä ja Airista Ilmajoella välirauhan
aikana.
Aila Timoska
(nykyisin Rusi) muistelee, miten äidin reaktio oli monen muun
evakkoäidin kaltainen pommituksen alkaessa. Äiti pyysi kaikki
luokseen ja
sanoi, että ollaan yhdessä. Jos on sallittua, että kuollaan,
kuollaan
yhdessä. Evakkojunan härkävaunussa oli yhdeksän
Timoskan joukko. Heistä selvisi vain kaksi: Aila ja hänen
serkkunsa Hilkka.
Elisenvaarassa
oli myös Viipurin sairaanhoitajakouluun 1942 mennyt
Maija-Liisa Soikkeli (nykyisin Halonen), joka oli saanut vuorokauden
loman
jouduttuaan töihin kenttäsairaalaan. Hän pelastautui
pellonojaan
heittäytymällä. "Tuho oli hirvittävä.
Junat olivat tulessa, ja ruumiita ja
ihmisen kappaleita oli joka paikassa. Koneet olivat tulittaneet
konekivääreillä junista pakoon päässeitä
ihmisiä."
Soikkeli
joutui organisoimaan hoitoa alueella, joka oli täynnä vanhempiaan
etsineitä lapsia. Lapset myös hoitivat itseään kaivamalla
lähellä pintaa
olevia sirpaleita kehostaan. Pelastustöihin ja ruumiita kokoamaan
joutui
muutenkin paljon nuoria.
Elisenvaaran
kokeneiden muistelut ovat järkyttävää luettavaa.
Kovista
kohtaloista on monta esimerkkiä. Rautateillä työskennelleen
perheen tytär Sylvi Tuomainen menetti ensimmäisessä tapaninpäivän
pommituksessa 1939 isänsä ja veljensä ja viimeisessä
Elisenvaaran ihmishenkiä vaatineessa pommituksessa 1.7. kuoli hänen
toinenkin veljensä.
Pommituksen
uhreja kiusattiin koulussa
Elisenvaaran
pommitus on ollut Suomen historian tuhoisin siviilipommitus ja tsunamin
ohella tuhoisin Suomea kohdannut siviilionnettomuus. Silti se ei ole
kiinnostanut -- ainakaan historian tutkijoita. Kirjoittajat toteavat
etsineensä vuosia kattavaa luetteloa Elisenvaaran kuolonuhreista,
mutta tarkkaa tietoa ei ole. Luku on 150-200 välissä. "Näin
hyvin tunnemme historiamme tuhoisimman siviilipommituksen!", toteavat
kirjoittajat ja varustavat aiheesta johtopäätöksen huutomerkillä.
Miksi sitten
pommitus jäi pimentoon? Sotasensuuri esti aluksi uutisen
levittämisen. Samana päivänä menetettiin myös
Viipuri, josta oli pakko
kertoa seuraavana päivänä julkisesti. Sen sijaan Elisenvaarasta
vaiettiin
pysyvästi. "Ei ollut sopivaa puhua", sanovat kirjaan
haastatellut, joista
muutama puhuu nyt kokemastaan ensimmäistä kertaa. Yksi kertoo
tulleensa leimatuksi valehtelijaksi.
Lisäksi
pommituksen kokeneet lapset ja nuoret joutuivat evakkolapsina
kiusatuiksi. Heitä "ryssiteltiin" kouluissa. Muutama
isänsä menettänyt
kertoi myös, miten heiltä kyseltiin ivallisesti josko heillä
oli ollut isää
lainkaan. Ryssä- ja äpärälapsileimat haavoittivat
monia syvästi, todetaan
kirjassa.
Vuonna
2005 Tieto-Finlandia-palkinnon saaneessa Jatkosodan
pikkujättiläisessä Elisenvaaran pommituksesta on kaksi
virkettä. Rahkola
kertoo myös soitosta Suomen historian professorille, joka totesi,
ettei voi
pitää paikkansa kuultuaan Elisenvaaran pommituksesta....
Olisiko
aika tutkijoidenkin kiinnostua Suomen historiasta sen jalkoihin
jääneiden siviilien näkökulmasta? Suorastaan häpeällistä
tutkimuksen
kannalta on se, että kun Rahkola ja Geust lainaavat tietoja Simolan
pommituksista, niitäkin koskevan aineiston ovat koonneet muut kuin
ammatikseen historiaa tukivat.
Pelkkä
lukeminen Elisenvaaran evakkohelvetistä on paikoin kovin raskasta.
Tosikertomus on hetkittäin niin raakaa, että on oikeastaan
mahdoton ymmärtää, miten hengissä pelastuneet lopultakin
kokemastaan selvisivät.
Anne Kuorsalo
Erkki Rahkola ja Carl-Fredrik Geust: Vaiettu Elisenvaaran pommitus,
Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944, Ajatus Kirjat 2008.
_______________________________
Länsirannikolla
tapahtuu
Uuudenkaupungin
kaupungissa, galleria Mörnessä on helmikuun ajan Iris
Salorannan näyttely "LAPSKULTA - LAPSRUKKA."
Näyttely kertoo muistijäljistä, joita sota jätti
lasten tunne-elämään.
Miten sota edelleen vaikuttaa haavoittavasti lapsiin monilla puolilla
maailmaa.
Tavoitteena
on aktivoida ja kannustaa sodan kokenutta sukupolvea ja
kaikkia historiasta ja omista juuristaan kiinnostuneita lähtemään
rikastuttavalle tukimusmatkalle menneisyyteensä.
Näyttely
toimii tiedon lähteenä ja pohjustaa 27.2. klo 14.00
Vakkaopiston, Vikaisten koulun auditoriossa järjestäämää
tilaisuutta:"SODAN KOKENEIDEN LASTEN MUISTOT JA MUISTI".
Luennoitsijoina ovat toimittaja Lauri Kosonen ja sodan lasten
kokemuksista Anne Kuorsalon kanssa kolmatta kirjaa toimittava
Iris Saloranta.
Meille
on kerrottu sodan ajan poliittisesta historiasta ja
sotahistoriasta. Sen sijaan tiedämme paljon vähemmän,
siitä miten lapset
selvisivät sota-ajasta. Mitä joutuivat kokemaan sotaorvot,
sotalapset,
evakkolapset, internoidut lapset, partisaanien lapsiuhrit ja
saksalaisten sotilaiden jälkeläiset.
Sota jätti jälkensä ja vaikutti näiden "lasten"
elämään monella
tavalla, kaikkialla Suomessa, ei vain evakuoinnin kohteiksi joutuneilla
- ja sotatoimialueilla.
On aika
palata muistijäljille ja koota tämä sota-ajan lapsuutta
koskeva
tieto.
Tammenlehvä on päättänyt perustaa sodan lasten työryhmän.
Sen puheenjohtajaksi on nimetty Aura Korppi-Tommola ja jäseniksi
yksi
edustaja kustakin sodan lasten järjestöstä.
On aika
tutkia, miten sota vaikutti sen ajan arkeen, lasten kasvuun ja
kehitykseen ja sitä kautta koko yhteiskuntakehitykseen.
Kokonaiskuvaan historiasta sisältyy sotien voimaannuttava ja
yhteishenkeä vahvistava merkitys.
Tutkittava ja tunnustettava on myös ne tunnevammat ja suuret menetykset,
joita sota osalle sen kokeneista aiheutti.
____________________________________________________________
Sodan
lapset sovinnossa
Kampin
palvelukeskuksessa, Helsingissä 6. päivänä syyskuuta
järjestetty sodan lasten järjestöjen tapaaminen ennakoi
uudenlaista ja toivottua voimien kokoamista ja yhteistyön kehittämistä.
Evakkolapsia oli tässä yli 150 hengen tilaisuudessa paikalla
kymmeniä, useimmat pääkaupunkiseudulta, mutta myös
muualta maasta.
Evakkolapset,
sotalapset, sotaorvot, saksalaisisien lapset ja muutkin sodan lapsiksi
itsensä kokevat ovat toimineet tahoillaan hyvässä yhteishengessä.
Helsingin Seudun Sotalapsilla ja evakkolapsilla oli yhteisiä toiminnallisia
selviytymisryhmiä jo ennen Evakkolapset -yhdistyksen perustamista.
Yhteyksiä
on luotu ja siltoja rakennettu spontaanisti. Esim. Evakkolaspset ry:n
nykyisen puheenjohtajan Lauri Kososen ollessa viitisen vuotta sitten
Karjala-lehden lukijamatkalla lehden edustajana Tallinnassa ja Pärnussa
tutustuimme sotalapsi-evakkoon Markku Armilaan. Hänestä tuli
Evakkolapset ry:n ensimmäisen hallituksen jäsen. Kuuluin jo
tuolloin myös Sotaorpoyhdistykseen. Yhteistyö on ollut näin
välitöntä ja luonnollista. Evakkolapsihan on usein samalla
sotaorpo tai sotalapsi tai jopa molempia.
Kulttuurikeskus
Caisassa vuosituhannen vaihteessa kokoontuneessa sotalasten ja evakkolasten
yhteisessä toiminnallisessa vertaistukiryhmässä oli jo
mukana Helsingin Seudun Sotalapset-yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja
Pertti Kaven. Hänen kirjansa, 70 000 pientä kohtaloa kuvaa
lapsen tuntoja koskettavasti ja on samalla mitä parhain tietoteos.
Nyt Kampin
palvelukeskuksen seminaarissa paneelissa teki Evakkolapset -yhdistyksen
paneeliedustajana ollut puheenjohtaja Lauri Kosonen aloitteen yhteistyön
kehttämisestä. Hän perusteli aloitettaan sillä,
että monet asiat ovat samalla tavalla meille tärkeitä.
"Emmekö voisi tehdä yhdessä monia asioita. Voisimme
laatia yhdessä kirjelmiä valtiovallalle kuntoutustuesta, veteraanitunnusten
tai vastaavien saamisesta, muistomerkeistä jne."
Pertti Kaven kääntyi selvästi ilahtuneena Lauri Kososen
puoleen ja ja sanoi ottavansa ajatuksen mielellään vastaan.
Yhteistä keskustelua jatketaan.
Entisenä
Evakkolapset- yhdistyksen aktivistina en vähättele sitä
epävirallista yhteistyötä, jota tähän asti
on tehty. Tuo yhteistyöhän on ollut alkusysäyksenä
yhdistyksemme synnyllekin. Arvostan sitä. Monta asiaa on hoitunut
yhteistyöllä. Huoltoviesti, sotaorpojen jäsenlehti on
ollut hyvä tiedotus-kanavamme. Lehden seuraavassa numerossa kerrotaan
viime elokuisesta Lohjan Evakkovaelluksesta, jonka ohjelmassa lohjalainen
Sotaorpoyhdistys oli yhtenä järjestönä mukana. Sotaorpo
Vilho Eerola oli sankarivainajapoikaansa saattavana isänä
Pyhän Laurin kirkon kupeella nähdyssä surusaatossa.
Sotaorpoyhdistystä
Kampin-seminaarissa edustanut Maija Väisänen esitteli Päivy
Penttisen kirjaa Olethan minulle isä. Kirja toimii hyvin vertaistukena.
Kun olin kevättalvella Hyvinkäällä Päivy Penttisen
kutsumana kertomassa Evakkolapset- ja Evakkotie kirjoista oli seurakuntasali
täynnä sodan lapsia.
Läheisyyden ja yhteisyyden tunne on vahva. Juurissamme on yhteistä
ikävää ja kaipuuta. Noiden tuntojen jakaminen aika on
nyt.
Tilaisuuksia
ja mahdollisuuksia kertoa kokemastamme tarjoutuu eri puolilla Suomea
yhä useammin. Elokuun lopulla Uudessa Valamossa olleessa seminaarissa
evakkolasten ja sotalasten asiat olivat näkyvästi esillä.
Sota- ja evakkolapsi Marianna Hernbergin kanssa kerroimme sekä
tutkitusta tiedosta että omista kokemuksistamme. Evakkolapsi, psykoterapeutti
Kukka Nopola-Pihlajamäki kokosi seminaariin evakkolapsi Luna Kukkameren
koskettavan ja laajan muistonäyttelyn.
Kampin
seminaarin paneelissa ja käytetyissä yleisöpuheenvuoroissa
selkiytyivät nyt yhteiset tavoitteemme entisestään. Myös
ongelmamme ovat yhteisiä: juurettomuus, puhumattomuus ja torjunta.
Nyt olemme valmiita kohtaamaan kaikki muistot, puhumaan ja kertomaan
niistä seuraaville sukupolville. Jakamisen ja toiminnan tarve on
suuri.
Evakkolapsi
ja sotaorpo Iris Saloranta
__________________________________________________
 |
 |
| Evakkolasten
päivien avaus |
Runopajan
raportti |
 |
 |
| Tarinapaja |
Pirjo
Riitta Rintanen |
| Kuvat
Lauri Kosonen |
|
|
MITEN
EVAKKOKOKEMUKSET OVAT VAIKUTTANEET YHTEISKUNTAKEHITYKSEEN JA YKSILÖLLISESTI
Pirjo
Riitta Rintanen
Laillistettu psykologi
4.8.07
Omat kokemukseni evakkojen lapsena, toisen polven karjalaisena,
pari runoani aluksi:
SEPPELELEITÄ
Kesällä 2007
Kirvun
sankarihaudalla
kedon kukat enolleni,
melkein lapsi vielä,
enempää ei voi antaa kuin henkensä
toisten puolesta
kiitos, eno, joka päivä
kirkon
rappusilla
auringossa
olen tullut kotiin
ei mitään puutu
hetken taivas
kirkonmäeltä
kaatuneiden venäläisten
muistomerkille
seppelettä kantaa
vauvasta saakka
sotaorpo Kirvun mies
isä kaatui
nyt
seppelettä kantaa
tietä pitkin
miten mies jaksaa
noin raskasta taakkaa
selkä suorana
vakain askelin
PIDÄN, PIDÄN KIINNI
Karjalainen
vanhus
kansallispuvussaan
niin kauniit kädet
poskien rypyt
tukan harmaa
silmien elävyys ja syvyys
en
halua irrottaa kättäni
kosketusta Karjalasta
lämpö ja muistot
niin yksin, kun lähdette
koko Karjala sydämessä
Sodan
aiheuttamia menetyksiä:
- isänmaan osan menetystä,
ei ole surtu yhdessä koko maa, ihmiset eivät tiedä,
miten suuresta alueesta on kysymys, miten rikkaasta alueesta,
naapurille aina sotilaallisesti ja taloudellisesti tärkeästä
alueesta,
Viipuria ja Petsamoa he ovat aina halunneet, teitä kaikille
merille
kotiseutu,
luonto, maisemat, elinympäristö, ilmasto
heimon yhteyden, tapojen, kulttuurin menetys
murteen menetys
yhteisöjen ja kylien menetys, sureminen yhdessä vaikeaa
hajallaan eläen
hautausmaitten ja kirkkojen menetys
suvun hajoaminen, esi-isien polkujen menetys
kodin, perheenjäsenten hajaantuminen ainakin osaksi aikaa
omaisuuden, esineitten,
ammatin menettäminen
omaisten menetys
lasten ja nuorten aikuisen vastuuseen joutuminen liian varhain
äitien, naisten paineet kotiasioitten hoitamisessa, vastuu
perheestä, huoli isien ja miesten sodassa selviämisestä
vanhempien menetys, orpous
sotalapsikokemukset, kaksinkertainen menetys vanhemmissa, kielessä
terveyden ja mielenterveyden menetykset, isien menetetyt hermot
vaikuttivat perhe-elämään
ryssänä pitäminen
sodassa kaatumiset ja loukkaantumiset
huoli ruuasta ja vaatteista
monien elämänkohtalot muuttuneet rajusti (itse mukaan
lukien)
sodasta syyllistäminen, miesten sotakokemusten jakaminen,
vertaisryhmän tuki, leimattiin sotahulluudeksi, militarismiksi,
lottien häpäisy, heidän maineensa tahraaminen
evakkojen nopea sopeutuminen, oli pärjättävä
hyvin, näytettävä, että on kelvollinen, hyvä
vaikeneminen kokemuksista, omasta kulttuurista
karjalaisten asuttaminen sisäsuomeen upea kansallinen saavutus,
siitä olisi voinut olla ylpeä yhdessä
ymmärtämättömyyden ja myötätunnon
puutteen kokeminen, toisilla huono kohtelu, toisilla taas hyvä
sanakarivainajien unohtaminen, heistäkään ei puhuttu
joka perheessä
traumojen käsittelemättömyys,
itsetunnon menetys
Olen kahden heimon kansalainen, Karjalan evakkojen ja länsisuomalaisten
vanhempien lapsi Länsi-Suomessa.
Äitini oli Kirvusta ja isä Antreasta, sukuni molempien
vanhempien puolelta niin pitkälle kuin sukututkijat ovat
päässeet, ovat kaikki Karjalasta. Isä oli sodassa,
äiti lähti evakkoon, oli toisessa Elisenvaaran pommituksessa,
palasi välirauhan aikana Ensoon ja tuli taas siskoni kanssa
evakkona takaisin. Asettui lopuksi Länsi-Suomeen.
En
ole saanut elää oman heimoni parissa, oman kulttuurin
keskellä vaan länsisuomalaisessa perheessä, tavaten
kuitenkin äitiäni ja siskoani koko elämäni
ajan.
Kaikkea on ollut kaksi, vanhempia, koteja , heimoja, kulttuuria,
murretta, ensimmäinen äiti puhui karjalan murrtetta,
toinen Rauman, heimoidentiteettejä, isänmaakin kuin
Kirvun sankaripatsas, torso, kahtena kappaleena, pää
hukassa.
Juuri
ja juuri olen päässyt häpeästäni, etten
puhu karjalan murretta vaan Rauman.
Karjalaisuuden
saatoin vasta ottaa itselleni omaksi identiteetikseni kymmenisen
vuotta sitten kaikkien vanhempieni kuoltua, etten loukkaa ketään.
Karjalaisista ja karjalaisuudesta ei puhuttu kotona koskaan, mutta
ei myöskään sanottu pahasti. Karjalaisuus oli vaiettu
asia. Kylässä oli karjalaisia, mutta koskaan ei sanottu,
mistä he olivat kotoisin. Karjalan juhlissa olin vasta ensi
kerran Helsingissä vuosituhannen vaihteessa ja sitten olen
ottanut kaiken irti karjalaisuudestani.
Antti-ukkoani en voinut tavata, vaikka hän eli syntymäni
jälkeen kahdeksan vuotta, äiti ei uskaltanut pyytää
uusilta vanhemmiltani minua ukon luo eikä hautajaisiin. Viime
kesänä en saanut tietää hautasalaisuuden takia
edes haudan olinpaikkaa. Raamatun mukaan viimeisenä päivänä
meidät kuitenkin nostetaan ylös haudoista, alimmatkin,
sitä ei edes Orimattilan seurakuntakaan voi estää,
Antti-ukko, kun uskoi.
Yksi
suru ei riitä, ukon tapaamisen menetys, ukon läsnäolon
menetys, ukon menetys, ukon haudan menetys heimon mailla, johon
hän olisi kuulunut ja haudan menetys, jossa hän on.
Mielessäni
on nykyään kuitenkin syvä kiitollisuus länsisuomalaisia
vanhempiani ja sukulaisiani kohtaan sekä ylpeys omista karjalaisista
sukulaisistani, juuristani, karjalaisuudestani.
Kansamme historiassa sota aiheutti moninaiset traumat ihmisille
sekä aineelliset että henkiset. Useimmille tapahtui
monta traumaattista tapahtumaa, jotka jäivät käsittelemättä.
Lotat ja aseveljet olivat niitä traumojen käsittelijöitä,
kuuntelijoita, vaikka olisivat tarvinneet itse apua kriisiinsä.
Tietysti myös naapurit ja isovanhemmat auttoivat. Papeilla
oli täysi työ viedä kuolinviestejä ja siunata
vainajat.
Oman
isänmaan, heimon, kulttuuriympäristön, sosiaalisen
verkoston, suvun yhteyden, omaisuuden, monien henkien ja terveyden
menetykset, traumaattisten tilanteiden kokeminen ja näkeminen
sekä vanhempien ja omaisten poissaolo tai henkinen stressi,
hiljaisuuteen lukkiutuminen oli sen ajan menetys, myös lapsille.
Sotaorvot, sotalapset ja suuret ikäluokat ovat eläneet
vähillä eväillä. Sotalasten menetykset moninkertaiset,
kun menettivät vanhemmat molemmissa päissä ja vieraus,
kielen menetys, taas tullessa takaisin.
Traumaattiset
tilanteet pitäisi käsitellä nopeasti, välittömästi
aloittaa keskustelu, että ei lukkiintuisi, menettäisi
kosketusta tapahtuneeseen. Lapsi tai nuori ei pysty käsittelemään
surua yksin, koska on psyykkisesti vielä aikuisesta riippuvainen,
turvallinen aikuinen voi tukea puhumaan ja ilmaisemaan tunteita.
Vanhemman
menetys on vaikein menetys lapselle, lapsen menetys vanhemmalle.
Voi vain kuvitella sitä surun määrää,
mitä sodan menetykset toivat perheille. Myös aikuisen
lapsen menetys on tuskallista. Lesket saattoivat jäädä
myös yksin, sankarivainajasta saatettiin vaieta koko elämä
niin, että lapsi ei saanut mitään kuvaa kaatuneesta
isästä. Moni menetti kumppaninsa ja valitsi hätäisesti
uuden kumppanin ja solmitut avioliitot eivät aina onnistuneet
siitä syystä. Saksalaisten kanssa syntyneet kontaktit
ja monesti traaginen ero aiheuttivat menetyksiä, joista lapsilla
ja aikuisilla on ollut vaikea puhua häpeän takia.
Lapsi
selviää menetyksistä paremmin, jos tosiasiat kerrotaan,
menetetystä puhutaan avoimesti. Lapselle on tärkeää
saada olla kiinnostunut menetetystä ja että tämän
sukuun pidetään elävä yhteys. Menetetyn pitäisi
saada elää sisimmässä. Mustasukkaisuus on
voinut olla myös este, että kaatuneesta ei uuden kumppanin
läsnä ollessa voinut puhua. Sodassa oleva isä ei
saanut olla lasten kanssa ja palattuaan hän oli henkisesti
kovilla sekä tapahtuneesta että käytännön
elämän järjestämisessä, kaiken alusta
alkamisessa, sopeutumisessa uusiin oloihin. Monet isät olivat
kireitä, huusivat unissaan, kun traumoista ei saanut puhua
sotahulluksi leimaamisen takia. Alkoholinkäyttö oli
myös saattanut lisääntyä sodan aikana. Lapset
saattoivat jäädä etäiseksi tunnetasolla.
Sodan
aikana tärkeintä oli hengissä ja arjessa selviäminen,
ei siinä ollut tilaa tunteille, se oli kriisiaikaa. Sodan
jälkeen ei saanut puhua sodasta, mitä menivät sotimaan,
miksi tulivat Karjalasta tänne, olisivat jääneet
sinne. Myös poliittisista syistä ei saanut puhua, propagandasta
piti ”naapuri” huolen. Mediassa tahtoo vähän
sama jatkua, vaikka naapuri ei enää niin painosta. Karjala
ei ole tarpeeksi esillä, sen historiasta, kulttuurista ja
heimosta ei ole tarpeeksi tietoa ihmisillä.
Tunteita,
joita moni kantoi ja kantaa, on syvä loukkaantuminen, mitätöidyksi
itsensä kokeminen, täydellisen ymmärtämättömyyden
kokeminen menetetystä. Syyllisyys ja häpeä ovat
myös tavallisia tunteita, samoin huonouden tunne, ulkopuolisuus,
erilaisuus temperamentissa ja ulkonäössä. Vielä
tänäänkin meidät saatetaan mieltää
venäläisiksi, Karjala Venäjäksi. Karjalaa
ei saa kaivata kuin omiensa parissa, sitä ei saa toivoa takaisin,
Karjalasta ei saa puhua, ”mitä niistä vanhoista
enää”. Menetykset ovat olleet reaalimenetyksiä,
ei niitä voi poistaa kokonaan mielestä mitätöimällä,
vaikka onkin elettävä tässä ja nyt.
Nykyään
monilla mennyt saattaa aktivoitua tärkeiden ihmisten kuoltua,
oman terveyden alkaessa heikentyä, oman rajallisuutensa tajutessa.
Itsenäisyys heikkenee konkreettisesti voimien myötä,
saavutettu erillisyys heikkenee, kun riippuvuus lisääntyy.
Tulee kaipaus vanhempiin, äitiä ja isää ikävä.
Puolison kuollessa voi vanhukselle tulla romahdus, kiintopiste
Karjalaan, kotiin katoaa. Jokainen menetys nostaa esiin kaikki
edelliset käsittelemättömät menetykset.
Jos
traumoja ei käsittele, ne ovat mukana hyppyyttäen meitä
tiedostamattomasti. Masennus on perusreaktio avuttomuuteen ja
psyykkiseen kipuun. Takana on usein juuri pitkältä ajalta
menetyksiin liittyvää kiukkua ja surua, johon ei ole
tunnekosketusta. Masennus voi olla geneettisestä taipumuksesta
johtuvaa, traumaperäistä tai molempia yhdessä.
Olemme rakenteeltamme ja kestokyvyltämme erilaisia. Hormonaaliset
tekijät ja vanheneminen vaikuttaa mielialaan myös. Myös
saamamme kasvatus ja mallit tärkeiltä aikuisilta, useimmiten
vanhemmilta vaikuttavat itsekuvaamme, itsetuntoomme ja kykyymme
aktiivisesti työstää ongelmiamme ja löytää
ratkaisuja.
Ongelmana
saattaa olla se, että koemme ja reagoimme nykypäivään
samalla tavalla kuin opimme kokemaan lapsena. Realiteetti voi
olla ihan toinen nyt elämässämme, mutta reagoimme
siihen samoin kuin olemme lapsuudessamme elämämme kokeneet
ja oppineet reagoimaan. Elämän kokemisen saattaminen
ajan tasalle, nykyisyyteen on usein terapian tehtävä.
Liian
varhain menetetty vanhempi ei ole voinut olla turvana ja mallina
riittävän kauan, lapsi ja nuori jää heikoille,
ellei tule jotain muuta, joka ottaa nämä tehtävät
kantaakseen. Kriittinen vanhempien menettämisen aika koskee
myös aikuisuuden kynnyksellä olevaa nuorta. Elämänmyönteisesti
ajattelevat vanhemmat, onneksi myös heimomme, antavat mallin
toivosta ja sitkeydestä sekä sopeutumisesta realiteetteihin.
Karjalaisilla
ei ole omaa maakuntaa konkreettisena maassamme enää,
heimo voi kokea yhteenkuuluvuutta yhteisissä tapaamisissa,
Karjala tällä puolen olemme me. Minulla on rakas laihialainen
ystävä, jonka suvut ovat olleet aina siellä. Muistan
kateuden hautausmaalla kun hän äitinsä kanssa näytti
kaikki sukuhaudat vaikka kuinka pitkälle, kaikki nukkuivat
omassa omiensa joukossa, elävien ja kuolleiden.
MUMMON
HAUDALLA
Nuorena
kuolleen, kahdentoista lapsen isäni äidin
mummoni
haudalla ei ole ristiä
hautaakaan en tiedä
kummalla Antrean hautausmaalla mummo nukkuu
uudessa vai vanhassa
monesti olen vaeltanut niissä
miettinyt
tuollako vai tuolla
isä
jäi kymmenvuotiaaksi äitinsä kuollessa, kaksi nuorempaakin
oli
mummostani ei jäänyt yhtään valokuvaa, ei
yhtään muisteloa,
mummon puolen sukulaista,
jäi vain iltarukous,
jonka hänen oli täytynyt opettaa isälleni ennen
kuolemaansa
äiti
kertoi isän sanoneen sodan aikana tietävänsä
keskitysleireistä,
äiti alkoi kovasti pelätä
isä oli pyytänyt äidin siunata itsensä illalla,
niin äidin ei tarvitse
pelätä mitään pahaa
isästäkin
jäi usko, isänmaa, jota hän puolusti, minä
ja sisko
mummon
haudan risti on
ristissä olevat käteni rukoillessani
mummosta tiedän nyt ainoan ja tärkeimmän –
uskon
Syvimmälle juuret ulottuvat juuri hautausmaalla, omat juuret
ja kansan. Karjalan juhlilla dos. Petri Raivio kertoi, miten juuri
hautausmaat joutuvat venäläisten hävityksen kohteeksi,
koska on vaikea hävittää sitä totuutta, että
vuosisatoja ovat suomalaiset siellä asuneet ja siellä
he nukkuvat edelleen. Kirvussakin hautausmaan päälle
on rakennettu asevarikko ja hautakivet ovat rakennusten perustuksena
ja talojen savupiippujen tiilet seininä. Rakennukset Kirvussa
ovat jo rappeutuneet, mutta siunattu maa on pysyvä, siunausta
ei saa pois eikä historia muutu, vaikka sen kirjoittaisi
kuinka oman mielensä mukaiseksi realiteettien vastaisesti.
Myös talot muistuttivat meistä, keneltä maa on
otettu, ne piti hävittää, talot muistuttivat myös
kulttuurista. Pitäjien nimet kertovat vanhoista asukkaista
ja ne on valloittaja muuttanut. Joka kerran Karjalassa käydessä,
jotain omaa on taas hävitetty, menetetty.
Luen
sotapäiväkirjoja ymmärtääkseni tapahtumia,
kaatunutta enoani, etsin häntä muistiinpanoista, oliko
joku lähellä rintamalla, mikä on ollut vapautemme
vaiettu hinta.
Sydämessäni koen surua siitä, että mukana
olleet eivät saaneet myötätuntoa, tilaa puhua,
arvostusta, kuin vasta nyt, kun suurin osa on jo kuollut. Tunnen
surua, että yhtään sotaa, Karjalaa koskevaa kirjaa
en ole koulussa lukenut. Kertaakaan veteraaneja ei muistettu,
oltu heistä kiitollisia ja ylpeitä. Napoleon oli tärkeä,
oman maan ja Viron historia ei. Lotat olivat täysin pannassa.
Totuutta ei voi kuitenkaan tuhota, olen tutustunut myöhemmin
lottiin.
Oman
maan historiasta, sen sota-ajasta, menetyksistä, Karjalan
menetyksestä, karjalaisten kohtalosta pitäisi uskaltaa
puhua avoimesti, surra koko kansana aineellisesti ja henkisesti
rikkaan Karjalan menetystä. Meidän pitäisi myös
arvostaa enemmän oman kulttuuriamme ja karjalaisten asuttamista,
koko heimon pelastamista sisämaahan siirtolaisina. Jokaisen
pitäisi saada asua omassa kulttuurissaan, omiensa joukossa,
omilla juurillaan, jokainen tarvitsee ne omaan identiteettinsä.
Karjalaiset
voivat olla esimerkkejä, edellä kulkijoita, miten säilyttää
toivo, olla vastoinkäymisissä äärettömän
sitkeä. Itse ainakin vastoinkäymisissä saan voimaa
ajatellessani omaisiani, jos kerran he ovat selvinneet ja jaksaneet,
miksen sitten minä, samaa sukua, kun olen.
|
____________________________________________________
Evakkotie nostaa esille lapsen
näkökulman sodan mielettömyydestä
”Ihmetyttää
vain, että näin pitkän ajan on pitänyt kulua ennen
kuin lapsen ääni on päässyt kuuluville. Siellä
se on ollut pohjimmaisena suomalaisen sielun syvyyksissä ja sieltä
se nyt nousee. Sitä ei voi sivuuttaa, sitä on kuunneltava,
vaikka se repii sydäntä. Se on myös vetoomus niiden lasten
puolesta, jotka kärsivät sodasta nyt, meidän ajassamme.
Lapsen ääni on vetoomus rauhan puolesta.” -Eeva Kilpi.
Tänään
julkaistu Evakkotie (Ajatus Kirjat) kertoo parinkymmenen lapsena evakkoon
joutuneen tarinan. Tarinoita yhdistää selviäminen tapahtumista,
joiden kestäminen tuntuu nykyihmisestä lähes mahdottomalta.
Anne Kuorsalon ja Iris Salorannan toimittama Evakkotie jatkaa kaksikon
vuonna 2005 ilmestyneen Evakkolapset-kirjan (Ajatus Kirjat) teemaa.
”On
hämmästyttävää, miten helposti Suomen lähihistoriaan
kuuluva evakkoon lähtö ja evakkojen myöhemmät vaiheet
on unohdettu tai haluttu unohtaa. Samaan aikaan voidaan olla aidosti
huolissaan vaikkapa Suomeen tulevista pakolaislapsista, jotka ovat nähneet
sodan kauhut. Näiden lasten kokemuksia ei sovi vähätellä.
Silti on ihmeteltävä, miksei tällä hetkellä
sodan jalkoihin joutuvien lasten auttamiseksi ole koottu tietoa lapsena
kotinsa sodan vuoksi menettäneiden kymmenien tuhansien suomalaisten
kokemuksista. Miten he selvisivät ja miten evakkoon joutuminen
heihin vaikutti?”, kirjoittaa Anne Kuorsalo.
Evakkotie
kuvaa vuosien 1939 ja 1944 evakuointien tapahtumat ja taustat sekä
sisältää evakkojen ja heidän läheistensä
omia, henkilökohtaisia tarinoita. Niistä ei puutu jännitystä
eikä dramatiikkaa, ei surua muttei myöskään ilonaiheita.
Pitkä matka evakkotiellä kohti tuntematonta ja epävarmuus
omasta ja läheisten tulevaisuudesta eivät unohdu matkalaisten
mielistä koskaan.
”Lapsuuden
kokemuksista muodostui monelle evakkolapselle häpeänhäkki.
Tuo ilmaisu kuvaa hyvin häpeäntunteen vangitsevuutta. Kirjailija
Tiina Pystysen samanniminen kirja kertoo kaikesta siitä, mistä
ihmiset eivät puhu. Evakkolasten häpeä syntyi myös
noista torjutuista asioista: ’rakkauden ja hyväksynnän
tarpeista, riippuvuudesta, itsetunnosta, itsenäistymisestä’.
Evakkoudesta puhuttaessa pitää vielä muistaa, että
kyse oli myös kansallisesta häpeäntunteesta”, kirjoittaa
Iris Saloranta.
Evakkomatkaa
tehtiin junalla, autolla, hevosella tai jalan. Matkanteko saattoi kestää
päivistä vuosiin, ja sen saattoi äkkiarvaamatta keskeyttää
taivaalta saapunut kuolema, kuten kävi esimerkiksi Simolassa ja
Elisenvaarassa. Monelle nämä kokemukset eivät ole antaneet
rauhaa vielä tänäkään päivänä.
Anne Kuorsalo
Toimittaja Anne Kuorsalo on aiemmin ollut kirjoittajana mm. teoksessa
Salaisen poliisin valtakunta: KGB, FSB ja suhteet Suomeen (2003).
Iris Saloranta
Iris Saloranta on Evakkolapset yhdistyksen kunniapuheenjohtaja. Hän
on siirtynyt sosiaalialan johto-, kouluttaja- ja työnohjaajatehtävistä
tekemään vertaistukityötä evakkolasten keskuudessa.
Toim. Anne
Kuorsalo ja Iris Saloranta, Evakkotie
ISBN 951-20-7258-0
Lk 92.73, 255 sivua
Kannen suunnittelu Heikki Kalliomaa
Kannen kuva SA-kuva
Ovh. sid. 33,00
